Kaupunkimetsät

Joskus olen kuullut ihan fiksujenkin ihmisten suusta, että kaupunkimetsiin ei kannata niin panostaa, sillä ne eivät kuitenkaan tule luonnontilaisiksi. Ymmärrän logiikkansa, mutta he ovat väärässä.

Kaupunkimetsää Keskuspuistossa

Olen jo moneen kertaan sanonut, että biofysikaaliset ekosysteemipalvelut hoituvat parhaiten metsillä. Väite ei ole mitenkään tuulesta temmattu. Esimerkiksi metsien biomassa ja tuotanto (siis yhteyttämisen määrä) on valtavasti suurempi kuin niittyjen tai puistojen. Se taas tarkoittaa, että metsiin sitoutuu paljon enemmän hiilidioksidia ja muita saasteyhdisteitä.

Joskus yhdellä semmakurssilla esitettiin kiinalaistutkimus, jossa oli mallinnettu hiilidioksidin ja typen oksidien poistamiseen optimipuisto. Siinä hehtaarilla oli 100 puuta ja 10 000 pensasta, siis yksi pensas neliömetrillä ja yksi puu 10x10 metrin ruutua kohti. Viheralueena tuo olisi aika kökkö, mutta väitän metsien pääsevän aika lähelle. Metsälaikuilla on paljon nuoria taimia (ellei niitä siivota pois), ja kenttäkerros paikoin täynnä saniaisia, heiniä ja muita kasveja. Sitomiskykyä siis löytyy.

Paikallinen monimuotoisuus - joka hoidetuista puistoista siis käytännössä puuttuu - on myös hyväksi siksi, että kasvilajit ovat sitomiskyvyissään erilaisia. Esimerkiksi havupuut suodattavat ilmaa tehokkaammin, mutta lehtipuut ovat parempia yhteyttämään jne. Typpikaasun sitomiseen ilmasta taas tarvitaan hernekasveja, jotka elävät symbioosissa typensitojabakteerien kanssa (tällä ei ole välttämättä ilmanlaadun kannalta kauheasti tekemistä, mutta maaperän toiminnan kannalta se voi olla hyvinkin tärkeää). Siksi kannatan sitä hallittua hoitamattomuutta, jossa kasvit saavat asettua paikoilleen paljolti itsekseen. Tämä pätee myös metsiin, ei kannata tehdä mitään suuria ja yksipuolisia monokulttuureja.

Metsissä on paljon kasveja, ja paljon isoja puita, eli niiden lehtien (tai neulasten) pinta-ala on todella suuri. Paljon suurempi kuin jonkin ruohikon. Se tarkoittaa paitsi tehokasta yhteyttämistä, myös suurta vedensitomiskykyä. Mieti, kuinka suuri jonkun vaahteran pinta-ala on, kun lasketaan yhteen jokaisen lehden, oksan ja rungon ala. Kaikki siihen pinnalle kerääntyvä vesimäärä litisisi ilman niitä puita kellareihin ja viemäreihin. Puut myös "imevät" juuriensa avulla vettä maasta ja haihduttavat sen ilmaan. Puhutaan sadoista litroista vettä päivässä. Siis per puu. Juuret haarautuvat lopulta mikroskooppisen ohuiksi säikeiksi, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on valtavan suuri. Kun tähän vielä lisätään sienijuuret, jotka ovat siis enemmän sääntö kuin poikkeus, pystyy metsä sitomaan ja haihduttamaan valtavat määrät sadevesiä. Siksi haluan metsiä, niissä maaperä ja juuristo saavat olla yleensä jokseenkin rauhassa.

Mitä tulee kaupunkimetsien rooliin biodiversiteetin suojelussa, on asia vähän kinkkisempi. Mutta näen niissä siltikin mahdollisuuden.

Globaalisti kaupunkimetsiä uhkaavat vieraslajit, kuten puutarhakarkulaiset. Metsät ovat lisäksi niin pirstoutuneita, että jos jostain laikusta häviää jokin laji, ei se todennäköisesti enää sinne leviä. Täällä pohjolassa tilanne on kuitenkin toinen.

Kaupunkirakenteemme on mukavan hajanainen, siis metsien näkökulmasta, eli täällä on paljon pieniä metsälaikkuja siellä täällä. Jos jostain laikusta häviää paikallisesti jokin laji, on aika suuri todennäköisyys että sinne eksyy pian saman lajin yksilö, oli se sitten lentävä hyönteinen tai tuulen mukana leviävä siemen. Ihan perus metapopulaatioekologiaa. Toisekseen viileä ilmastomme rajoittaa myös jonkin verran vieraslajeja leviämästä, eikä ongelma täällä ole yhtään niin suuri  kuin esmes Keski-Euroopassa.

Hajanaisessa Espoossa on metsälaikkuja siellä sun täällä.

Juurikin tämän paikallislajiston uusiutumiskyvyn vuoksi haluaisin pitää kaupunkimetsien verkoston toimivana, eli metsäalueet yhteydessä toisiinsa. Kaupunkirakenteelle suopein vaihtoehto on minusta pitkät ja yhtenäiset metsäsormet, jotka sitten yhdistyvät toisiinsa jossain.

Olin taannoin kuuntelemassa väitöstilaisuutta aiheesta. FM(väit.) oli tutkinut 20 vuoden ajan tamperelaista metsälaikkua. Eikä siellä sen kummempia lajistomuutoksia ollut tapahtunut, pitkälti pysynyt samanlaisena. Tosin oli sielläkin pientä painetta: viereisestä hautausmaasta levisi koko ajan sembramännyn siemeniä, ja pieniä taimia oli siellä täällä. Onneksi puut kasvavat hitaasti.

Ja sitten se taikasana: lahopuu. Siteeraan Suomen punaista kirjaa: "Metsäelinympäristöjen muutokset ovat yhteensä 693 lajin (30,8 %) ensisijaisena uhanalaisuuden syynä. Yli puolella näistä lajeista uhanalaisuuden syynä on lahopuun väheneminen tai metsien uudistamis- ja hoitotoimet." Suomen talousmetsissä, joita siis valtaosa metsistä on, ei lahopuuta suvaita.  Luontaisesti vanhassa metsässä on lahopuuta 20-30 kuutiota hehtaarilla, talousmetsissä suunnilleen kolme. Kuitenkin puun lahoamisen ympärille on kehittynyt valtavan monimuotoinen ja hienovarainen ravintoverkko- yms. ekosysteemi, joka on aivan hätää kärsimässä. Minusta kaupunkimetsissä olisi suuri potentiaali näiden lajien säilyttämiselle.

Kaupunkimetsäthän ovat olemassa käytännössä siksi, että niistä on pidetty; muutenhan ne olisi jyrätty jo aikapäiviä sitten. Eli virkistysmetsien voisi aivan hyvin antaa olla metsiä, eikä pelkkiä puupuistoja. Ei niitä kannata kohdella kuin talousmetsiä. Moottorisahaa tai siimaleikkuria ei sinne mielestäni tarvita, muuten kuin lenkkipolkujen raivaamiseen. Sen sijaan puiden voi antaa lahota, kaatua itsekseen ja luottaa metsän omaan uudistumiskykyyn. Sillä säästäisi rahaakin. Sitä odotellessa kehitystä voisi toki vähän jouduttaa vioittamalla puuta sahaamalla tai vaikka dynamiitilla. Luulis kelpaavan ei-luontoihmisillekin.

Eivät kaupunkimetsät tietenkään tule olemaan ihan oikeita vanhoja metsiä: kaupunkimetsät ovat pieniä, jolloin reunavaikutus (se, että mikroilmastollisesti metsä ei ole "metsä" ennen kuin 50-100 metrin päässä reunasta) korostuu, lisäksi pohja- ja kenttäkerros kuluu kävelystä ja rehevöityy koirien ja ihmisten pissasta. Eli en luulekaan, että kaupunkimetsillä voisi korvata laajoja luonnonsuojelualueita maaseudulla. Kuitenkin monetkaan lajit eivät ole niin kauhean tarkkoja elinympäristöstään, kunhan tärkeimmät asiat, vaikka laho haapa ja sopiva kosteus, ovat kohdillaan. Tämän näkee jo Helsingin luontotietojärjestelmän kääpäkohteita katsellessa, kyllä täällä on hyvinkin rikkaita lahottajayhteisöjä. Ja siksi Meri-Rastilan metsähakkuut olivat järjetön ja pöyristyttävä teko.

Tältä näyttää vanha metsä. Ihan tuohon ei kaupunkimetsissä päästä, mutta monin paikoin riittävän lähelle.

Näen siis, että kaupunkimetsät voisivat olla hyvinkin lajirikkaita alueita ja oleellinen osa kaupunkiseutujen luonnon dynamiikkaa. Tällä tarkoitan esimerkiksi monimutkaisia ravintoverkkoja, jotka linkittävät erilaisia biotooppeja toisiinsa laajalla alueella. Metsän vanheneminen ja puun lahoaminenhan on aivan olennainen osa sitä dynamiikka. Ja tämä laajan alueen dynamiikka on se, joka pitää ne ekosysteemipalvelut kunnollisena ja turvattuina. Meille, kaupungin asukkaille.