torstai 30. elokuuta 2012

Parkkipaikat vihreäksi

Toveri Kivekäs tietää kertoa, että puuvallilalainen Roineenpuisto meinataan täyttää Osuuspankin työntekijöiden autoilla pankin konttorin remontin ajaksi, tai muuten OP saa itkupotkuraivarin ja muuttaa Vantaalle.

Ei mitään puolialastomia naikkosia vaan AUTOJA!

Samoin toveri Särelä kertoi, että Itä-Pasilassa autopaikkavaatimukset pakottavat nipsaisemaan nurmikkoa muutaman auton parkkipaikaksi Allianssi-talon edustalta.

En nyt puutu autoihin tai parkkipolitiikkaan, vaan itse parkkipaikkoihin, myös muualla. Viherpinnan menetys on kategorisesti paha asia, sillä silloin menetetään yhteyttävää pintaa ja vaikutetaan albedoon, yleensä haitallisesti. Jos paikka vielä asvaltoidaan tai kivetään, lisätään hulevesiongelmaa. Mutta voisiko se parkkipaikkakin vihertää?

Eli voisiko ne parkkipaikat jätettää asvaltoimatta, tungetaan vain hiekkaa alle ja istutetaan jotakin sopivaa tallausta kestävää ja maanmyötäisesti kasvavaa kasvia alle. Ketohanhikki nyt tulisi ekana mieleen, varmaan löytyy muitakin. Pinta olisi toki liukkaampi kuin normiparkkiksella, mutta liekö tuolla väliä, kun parkkeeraus ja liikkeellelähtö tapahtuu joka tapauksessa ryömimisvauhdissa. Onnistuuhan se talvellakin.

Mutta mitä ongelmia tuollaisessa ratkaisussa voisi olla? Painuisiko maa liiaksi? Siihen ratkaisu olisi yhdessä keskustelussa linkattu Ecoblok-vahviste, joka ilmeisesti on jonkinlainen autonkestävä muoviritilä, joka haudataan maahan ja pitää maan paikoillaan. Voisivatko autot lähteä sadekelin jälkeen liukumaan pois paikoiltaan, mikäli parkkipaikka ei ole vaaterossa?

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kuinka ympäristöongelmat hoidetaan

Ympäristömme on, kuten kaikki tietävät, tuhon partaalla. Ilmastonmuutos, biodiversiteetin hupeneminen, saastuminen ja kemikalisoituminen ovat kaikki vakavia uhkia, jotka koskettavat myös (ja yhä enenevissä määrin) ihmisiä. Paljon on saatu aikaan - esimerkiksi happamoituminen ja otsonikato on jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä - mutta paljon on vielä tehtävää.

Vaan katsotaanpas ensin, minkälaisia ihmisiä tällaiset asiat kiinnostavat. Mikon blogista bongaamani pätkä Steward Brandin kirjasta Whole Earth Discipline kuvaa vihreitä ihmisiä (jolla en tarkoita puoluetta; ainoastaan ympäristöasioita miettiviä ihmisiä) paremmin kuin hyvin:
My theory is that the success of the environmental movement is driven by two powerful forces - romanticism and science - that are often in opposition, with a third force emerging. The romantics identify with natural systems; the scientists study natural systems. The romantics are moralistic, rebellious against the perceived dominant power, and dismissive of any who appear to stray from the true path. They hate to admit mistakes or change direction. The scientists are ethical rather than moralistic, rebellious against any perceived dominant paradigm, and combative against one another. For them, identifying mistakes is what science is, and direction change is the goal. 
It's fortunate that there are so many romantics in the movement, because they are the ones who inspire the majority in most developed societies to see themselves as environmentalists. But that also means that scientists and their perceptions are always in the minority; they are easily ignored, suppressed, or demonized when their views don't fit the consensus story line. 
Kuulostaa hyvältä. Eli meillä on romanttisia ihmisiä, kutsuttakoon heitä vaikka hipeiksi, joiden sydän herkistyy, kun panda jää ilman kotia tai kun joki muuttuu mustaksi. Toisaalta meillä on tieteilijöitä, jotka ovat kiinnostuneita, miksi se joki on musta tai miten panda pärjää kodittomana. Vaan luetaanpas pidemmälle:
A new set of environmental players is shifting the balance. Engineers are arriving who see any environmental problem neither as a romantic tragedy nor as a scientific puzzle but simply as something to fix. They look to the scientists for data to fix the problem with, and the scientists appreciate the engineers because new technology is what makes science go forward. The romantics distrust engineers - sometimes correctly - for their hubris and are uncomfortable with the prospect of fixing things because the essence of tragedy is that it can't be fixed.
Romantics love problems; scientists discover and analyze problems, engineers solve problems.
Eli nyt myös insinöörishenkiset ihmiset ovat saapuneet järkyttämään vihreiden ihmisten kahtiajakoa. Kuitenkin kaikkia tarvitaan: nyt tämä joukko on toimintakykyinen. Insinööri tulee kyllästyneenä hipin vouhotukseen katsomaan sitä jokea ja kysyy tieteilijältä, miksi se on musta. No tieteilijä kertoo että syynä on tuo tehdas joka syytää mustium-nimistä ainetta, johon insinööri toteaa pragmaatikkona että hoidetaans asia. Kuukauden päästä tehtaan jäteputkessa on pyörivä härveli ja joki on taas sininen. Kaikki ovat tyytyväisiä (paitsi ehkä hippi joka on vähän että plääh, tässäks tää ny oli).


Oma filosofiani on, että ongelmat pitää ratkaista pragmaattisesti, keskittyen olennaiseen. Vain siten saadaan jotain tulosta. Ongelmat tulee myös ratkaista niin lähellä niiden alkulähteitä, että ne ovat vielä ylipäätään ratkaistavissa. Metsäluonto köyhtyy, okei, mutta mitä tuolle tiedolle voi tehdä? Sille, että Yli-Märhylän 8 ha kokoista aarniometsää, jossa on riittävästi lahopuuta ja ekosysteemi on terve ja on hirrrveesti liito-oravia, ollaan kaatamassa voi jo tehdäkin: estetään sen metsän kaataminen.

Luonnollisesti kokonaiskuva pitää pitää mielessä. Tavoitehan on, että Yli-Märhylän aarniometsän kaltaiset metsät olisivat turvattuja ja muodostaisivat toimivan ja elinvoimaisen kokonaisuuden, eli sen yhden 8 ha läiskän jälkeen ei voi jäädä lekottelemaan tyytyväisenä. Kuitenkin se lopullinen päämäärä saavutetaan yksi ylimärhylä kerrallaan.

Palataas kaksi kappaletta ylöspäin. Kirjoitin, että ongelmat ratkaistaan keskittyen olennaiseen. Tätä ei voine tarpeeksi korostaa. Tässä hipit tekevät virheen, mikä onkin minusta heidän perimmäinen syntinsä: ongelma nähdään jossain siellä, missä se ei ole. Tai sitten hipit ylitulkitsevat. Yli-Märhylän metsänomistaja tuskin hakkaa metsänsä siksi että olisi Ahne ja Paha, tai siksi että länsimainen kapitalistiyhteiskunta nyt vaan pakottaa metsänomistajat hakkaamaan metsänsä. Ehkä metsänomistaja vain haluaa tienata vähän fyrkkaa. Tähän ei ole lääke se, että huudetaan että voivoi kun Yli-Märhylän metsänomistaja on ahne ja paha tai että kuinka nyt pitäisi muodostaa sellainen siisti kulutuskriittinen yhteiskunta, vaan että tehdään jotain sille metsälle. Suojellaan se viranomaispäätöksellä tai verotetaan sen hakkaaminen niin kalliiksi, ettei se enää kannata, tai jotain.

Kirjoitin itse aiemmin, että maailma pitää nähdä suurena ja kiehtovana mysteerinä, sillä muutoin elämä ei ole mielekästä. Sanoisin, että hipeillä tuo ajattelu on jäänyt päälle: kaikkialla on koko ajan meneillään satumainen seikkailu ja mysteeri. Ehkä jopa draaman kaarta: paha ihminen hakkaa koalojen ja bambukarhujen kodit. Mutta ei se mene niin; ne asiat, joille pitää tehdä jotain, pitää käsitellä rationaalisesti. Ei ympäristöongelmissa ole mitään elämän mielekkääksi tekevää, suurta mysteeriä. Ympäristöongelmat ovat yksinkertaisesti perseestä ja niistä pitää sen takia pyrkiä eroon. Ei siksi, että hyvä voittaisi.

Tiedemies kirjoittaa asiasta pidemmin ja paremmin hienossa blogipostauksessaan, johon on helppo yhtyä vaikkei alun veroasioita allekirjoittaisikaan. Lainaan vähäsen:
Yksi keskeinen ongelma ideologialähtöisessä energia- ja luonnosuojelupolitiikassa on pyrkimys liian kokonaisvaltaisiin ratkaisuihin. Tämä näkyy retoriikassa, jossa sivuutetaan itse ongelmat pelkkinä "oireina" itse sairaudesta. Ja aivan liian usein sairaudeksi identifioidaan joko ihmisten ahneus tai kulutusyhteiskunta, kapitalismi, tai mikä nyt sattuukaan olemaan se ideologinen vihollinen jota vastaan luonnonsuojelu halutaan valjastaa.
---
Minusta ei pitäisi edes ajatella mitä pitäisi tehdä "kokonaisuutena", koska kokonaisuutena ajatteleminen on ihmiselle todella vaikeaa ja yleensä tuottaa helposti vääriä ja epätarkoituksenmukaisia seurauksia. Lisäksi kokonaiskuvaa ongelmista värittää aina ideologia. Sensijaan tulisi pyrkiä löytämään ne asiat, jotka oikeasti ja konkreettisesti muodostavat merkittäviä uhkia ja kohdistaa toimenpiteet niihin. Liian moni vihreitä arvoja kannattava ajattelee ongelmaa juurikin kokonaisuutena, eli sanoo että vika on siinä, että me haluamme elää tällä tai tuolla tavalla, ja että pitäisi haluta jotain muuta. Tällaisilla kokonaisratkaisuilla ei tule koskaan olemaan riittävää kannatusta. Jos niitä yritetään tunkea ihmisten kurkusta alas, ihmiset ajavat planeetan ihan kiusallaankin paskaksi.
Ei mitään lisättävää. Paitsi että semmoisen anekdootin voin kertoa, että kuulemma Saimaan syvimpään kohtaan on upotettu vanhanajan freonijääkaappi, "että voivat sitten viherpiipertäjät käydä sen sieltä sukeltamassa".


No mitä sitten pitäisi tehdä

Ensinnäkin on hyvin tärkeä ymmärtää, että eri ympäristöongelmat ovat täysin erilaisia. Kemikalisoitumisella ei ole juuri mitään tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa. Siksi lääkkeetkin ovat monasti hyvin erilaisia. Yritän kuitenkin luonnostella yleistä mallia mukaillen John Boxin tekstiä kirjassa Urban Ecology - Patterns, Processes and Applications (tai siis muistelen kurssikaverin summausta, kiitos Aino). Koska malli on yleinen, se tuskin yllättää ketään, eikä kerro tietenkään suoraan, mitä pitäisi tehdä, vaan sen, millä periaatteella asiat tehdään. Hyvä tämä olisi kuitenkn pitää mielessä.

1. Markkinat
Uskon, että markkinat voivat löytää puhtaita ja kestäviä tuotantotapoja nopeastikin. Luonnonvalintaahan nekin pohjimmiltaan ovat. Tämänhetkinen ongelma markkinoilla kuitenkin on, etteivät ne tunnista puhdasta ja tervettä ympäristöä. Puhdas ja terve ympäristö pitää siis kääntää markkinoiden kielelle, so. hinnoitella ne. Puhtaan luonnon ja biodiversiteetin hinnoittelu tuntuu toki vähän kömpelöltä ja luotaantyöntävältä, ja sitähän se onkin, mutta tässä vaiheessa se on hyödyllisempää kuin yrittää luoda kokonaan uusi poliittinen kieli. Kyse on, kuten sanoin, tulkkauksesta: puhutaan sitä kieltä, jota rahamiehetkin ymmärtävät.

Esimerkiksi koko ekosysteemipalvelujen käsite on luotu tätä tarkoitusta varten: niiden avulla voidaan haarukoida esim. kaupunkimetsille oikea hinta, joka ottaa hyöty/kustannuslaskelmissa huomioon. Tottakai tällä tavalla menetetään paljon (oleellista) informaatiota, mutta se on ongelma kaikessa käännöstyössä. Se, että biodversiteetillä on jokin hinta, myös herättelee ihmisiä ajattelemaan luontoa jonain muunakin kuin mökkimaisemana.

Sitten kun puhdas luonto on hinnoiteltu, voidaan sen tuhoamisesta verottaa tai sakottaa. Etenkin kemikalisoituminen estyisi näin kuin itsestään. Määrätään PAH-yhdisteille niin järkyttävä haittavero, että markkinoitakin alkaa kiinnostaa kehittää myrkyttömiä vaihtoehtoja. Tästähän päästökaupassakin on kyse: "terveelle" ilmakehälle on pyritty antamaan hinta, ja jokaisesta hiilidioksiditonnista sakotetaan. Markkinoiden luotetaan sitten löytävän itse parhaimmin toimivat ratkaisut. Toisaalta talouden keinoin voi myös kannustaa hyviin tekoihin, esimerkiksi ekologisesti pätevän viherkaton tekemisestä voisi antaa rakennusfirmalle verohelpotuksia tai vaikka lisää rakennusoikeutta.

Niin kuin Stam1na laulaa: "Niin kauan kuin saastuttaminen on maksutonta, kaupan ulkopuolinen osapuoli maksaa laskun"

2. Lainsäädäntö
Pelkät markkinat eivät kuitenkaan riitä, sillä kuten sanoin, ympäristön hinnoittelu hukkaa pahimmillaan paljon informaatiota. Ongelma pelkissä markkinoissa on se, ympäristöllä ruvetaan käymään kauppaa ja koko järjestelmä kääntyykin itseään vastaan. Nyt joitain ikimetsiä on ostettu hiilinieluksi, siis vaikuttamaan jonkin teollisuusyrityksen päästökauppataseisiin, mikä on tietty hyvä asia, sillä ne metsät on nyt turvattu. Tilanne on kuitenkin kestämätön: jossain vaiheessa yrityksen rahastonhoitajat voivat katsoa, että metsien myyminen paperiyhtiölle on päästöoikeuksia kannattavampaa.

Eli myös lainsäädännöllisillä tai virkamiehisillä päätöksillä tulee voida ratkaista ongelmia, markkinoiden ohi. Voidaan esimerkiksi määrätä jokin PAH-yhdisteiden maksimiarvo, jota nyt vaan ei saa ylittää, ja annetaan markkinoiden löytää puhtaat tavat verottamalla tätä loppumäärää. Tai sitten suojellaan ne ikimetsät ja jätetään markkinat täysin nuolemaan näppejään. Lainsäädännön tulee siis toimia paitsi markkinoiden rinnalla, myös niiden yläpuolella. Luonnollisesti lainsäädännön tulisi olla se viimeisin keino, mutta pakko sitäkin on käyttää, koska usein ympäristöasioilla on kiire.

Biodiversiteettipuolella lainsäädäntö on nykyään paljolti kieltämistä ja olemassaolevan luonnon turvaamista, esimerkiksi harvinaisten lajien rauhoittamista. Se voisi tavoitella kuitenkin myös uuden luonnon luomista: esimerkiksi ne ekologisesti pätevät viherkatot voidaan määrätä asemakaavassa.

3. Tieteeseen perustuvat tavoitteet
Ei riitä, että määrätään veroja ja säädellään lakeja, pitäisi olla myös jotkut tavoitteet, kuten esim. että PAH-yhdisteitä ei joudu luontoon. Tämä tuntuu itsestäänselvältä, mutta on kuitenkin hyvin tärkeä asia. Meillä täytyy olla jokin visio siitä, mitä haluamme. Tämän vision meille antaa tiede, sillä tottakai tavoitteiden tulee olla perusteltavissa ja koskea oleellisia asioita. Se, ettei maailmassa olisi keinotekoista punaista väriä, on huono tavoite, koska ei punainen väri ole mitenkään oleellista oikein minkään kannalta.

Tieteilijöiden (ja insinöörishenkisten tieteilijöiden) tehtävä on siis kertoa, mitä ympäristöongelmia meillä oikeastaan on, mitkä ovat ongelmia ja mitkä eivät. Mieluiten heidän pitäisi kertoa myös toimenpiteitä, joilla ongelmat korjaantuvat, eli neuvoa ja opastaa. Vaikeaa on, ja kaikkeen liittyy paljon debattia ja epävarmuustekijöitä, mutta miten muutenkaan nämä asiat saataisiin selville?

Luonnollisesti tiedekin on erehtyväistä. Tavoitteita täytyy siis voida rukata ja muuttaa, mikäli ne osoitetaan huonoiksi tai jopa vahingollisiksi. Tieteilijöitä täytyy osata kuunnella ja ymmärtää.


¤¤¤

Ympäristöongelmat ovat usein suuria ja vaikeita, sillä ne koskettavat yhteiskuntia monilla tasoilla. Siksi niitä tulee ratkoakin niin monella tasolla kuin mahdollista, kokonaisvaltaisesti. Tämä olisikin hyvin tärkeä muutos nykytilanteeseen, jossa pyritään vain saamaan tehtyä jollain tasolla jotakin. Mutta eihän taloudellista toimeliaisuutta ja lakisääteistä rajoittamista kannattaisi pitää toisistaan irrallaan - tai ainakaan ne eivät saa olla keskenään ristiriitaisia! Sitä varten tavoitteiden taas pitäisi olla selkeät, eli ihmisten pitää tietää hyvin tarkkaan, mitä ollaan tekemässä.

Ennen kaikkea pitää olla tarkkana, mikä se ongelma oikeastaan on; valosaasteella ja kemikalisoitumisella ei ole mitään yhteistä, eikä niille ole siis yhteistä ratkaisuakaan. Hommaa on aivan helvetisti, sillä yksittäisiä ympäristöntuhoojia on mielettömästi, mutta fiksuilla päätöksillä sekä teknologian ja muiden innovaatioiden kehittymisellä voidaan päästä vielä pitkälle. Kunhan nyt vaan saataisiin kaikki - niin hipit, tieteilijät kuin insinööritkin - tekemään niitä asioita joita heidän kannattaisi tehdä.

Syksy