torstai 11. heinäkuuta 2013

Vuodareita: Sendari ottaa ja Sendari antaa

10.7.
Lähdettiinpä käymään Nuuksiossa. Ensisijaisesti halusin mennä penskan kanssa ihan vain kunnon metsäretkelle, mutta elättelin toiveita muutamasta metsälajistakin. Harmaapäätikka ja kaikki käpylinnut puuttuis vielä esmes. Vietin vielä pitkän aikaa Luontoportin äärellä ääniä opetellen.

Tarkoitus oli kuitenkin mennä ihan kevyesti; kolmivuotiaan kanssa ei mitään karhunkierroksia vielä tehdä. Otin rattaisiin evästä ja näin.

Mutta bussimatkalla Espoo näytti todelliset kasvonsa. Alkoi kunnon keväinen syyssää, vettä tuli kuin... Olisi kantsinut olla nynny ja katsoa säätiedot. Kätevänä kaupunkiekologinahan olin pakannut päälle tasan lenkkarit ja verkkarit, sadehousuista tietoakaan. Onneksi olin tajunnut pukea sadetta pitävät takit sentään. Bussin päättärillä rattaat johonkin kuusen alle ja isä ja poika metsään odottamaan, että sadekuuro taukoaisi. Eikä se tauonnut. Onneksi muksu ei ole mikään mimosanlehti: siinä vaiheessa kun housut ja kengät oli litimärät ja isiä alkoi jo pikkasen vituttamaan, poika ilmoiti rupeavansa syömään mustikoita.

Olin sitten että noniin, anti mennä vaan. Palattiin rattaille ja ruvettiin metsästämään jotain katosta. Infotaulun mukaan paikalla - siinä bussin päättärillä - piti sellainen olla. Mistään keittokatoksista tietoakaan. Jokusen ajan pööpöilyn jälkeen löydettiin sentään jokin saunakatos, johon mentiin sadesuojaan ja syömään eväät. Soitto säätytölle, sade jatkuu yhdeksään, eli eikun seuraavalla bussilla takaisin. Onneksi lapsen yhdet housut olivat säilyneet kuivana että sai lämmintä päällensä.

Lintusaldona tasan yksi peippo, joka oli yhtä tyhmä kuin me ja lähti kyhjöttelemään sateeseen.

11.7.
Olen tässä jonkun aikaan (i) panikoinut kehnosta lajintuntemuksestani, kun sitä tarvittaisiin niissä hommissa joita haluaisin jo muutaman vuoden kuluttua päästä tekemään, (ii) potenut Kilpisjärvi-ikävää. Ainoa lääke kumpaankin on mennä linturetkelle. Tämä vuodenaika on toki suht keljua lintuaikaa: kevätmuutto on ohi, syysmuutto ei ole vielä alkanut, eivätkä linnut enää laula vaan hoitavat poikasiaan. No, on Viikissä kuitenkin jotain näkynyt. Jos sen mustaviklon vaikka. Ja tarkoitushan oli ennen kaikkea lähteä liikkeelle.

Vähän myöhästyin aikataulusta, mutta  04.30 olin Pornaistenniemen pyöräparkissa. Luontopolkua ei tarvinnut kauaa tallata, kun jo tärppäsi: kulorastas lauloi minulle vuodarin nro 151. Hetken päästä kuului tikkamaista kykytystä. Poikasia? Kävin kuikuilemassa, mutta en nähnyt. Enpä toisaalta jaksanut kauheasti lähteä kaivelemaankaan, käppäri ja pikkutikka kun on jo niin nähty.

Pornaistenniemen lintutorni oli yllättävän hiljainen. Räyskä lenteli ja jokunen nokikana ja silkkiuikku uiskentelivat lammikolla. Ruokokerttusten lomasta, piilokojun pitkospuiden luota jylisi jokin kummallinen kerttunen, kuuluva ja koriseva. Onneksi olin ladannut acrocephalusten ääniä kännykkään, niiden avulla otus paljastui rastaskerttuseksi. Elis ja vuodari nro 152.

Lammassaaren pitkospuiden alkupäässä kuului myös jotain älytöntä älämölöä. Kerttunen, ei epäilystä. Mutta matki väliin aivan täydellisesti tali- ja sinitinttiä. Nopea tempo, muttei ihan yhtä adhd kuin ruokokerttunen. Luhtakerttunen, check. Elis nro 2. Pitkospuilla ei niitä penteleen timaleita näkynyt (vieläkään), mutta neljä uuttupulua lensivät Kuusiluodon yllä. Lammassaaressa polun päällä killui oksalla jokin hassu rastaslapsi. Väänsin kulorastaaksi, sillä pilkut olivat ihan selkeitä pilkkuja eikä mitään nuolenkärkiä. Oli vaan tosi pieni, pienen räksän kokoinen. Mutta tosiaan höyhenistäkin näki että oli lapsi vasta.

Lammassaaren tornilla ei kummallisuuksilla mässäilty. Vessuja, töyhtöhyyppiä, pari joutsenta, jokunen silkkiuikku ja kandanhanhi, peruslokkeja, punavarpusten laulua ja rastaiden älinää. Eipä niistä kaukaisista vesilinnuista oikein selkoa saanut, vastavalokin vielä. Putki mulle heti nyt. Onneksi harmaahaikara sentään liisi rantaveteen auringonnousua vasten. Majesteetillisesti, ihan kuin jostain muinaisesta Egyptistä. Vetäisin kupin teetä ja eväsleivän ja nautin täysin rinnoin upeasta auringonnoususta ja kirpakasta kesäyöstä. Oli muuten rauhallista, niin kaupungissa kuin miehen sisälläkin.

Pyörä haltuun ja tanko kohti Hakalaa. Puhdistamolla kävin nopsaan koppaamassa... telkkiä. Talutin pyörän niillä kohdin, sillä siellä muudan orni oli niitä timaleita kuullut. Ei niin mithä, pari aamun ekaa työmatkapyöräilijää vain. Juuri ennen arboretumia kuului mielestäni kovin pensaskerttumainen ääni, mutta sävel ei jotenkin täsmännyt. Pakko tarkistaa. Pellonreunan pujon päällähän se killui, pensaskerttu. Olin kuin olinkin oikeassa. Ihan kuin nää alkais jäämään päähän.

Onko se nyt sitten Säynäslahden torni minne kapusin, ekaa kertaa eläissäni muuten. Merellä tai ruovikoilla ei mitään valkoposkihanhia ja jo nähtyjä vessuja kummempaa ollut, mutta juurella lenteli rastaiden ja sinitiaisten seassa kirjosieppo. Retkenpinna sekin. Ja matkalla Hakalaan punarinta, tämän vuoden tuotoksia ilmeisesti, killui oksalla ehkä puolen metrin päässä eikä ollut huomaavinaakaan.

Hakalassa sitten näkyi lähinnä haapanoita, nokikanoja ja sinisorsia poikasineen. Jokunen kandanhanhi- ja joutsenpoikuekin oli paikalle eksynyt. Ja näinpä viimein eklipsipukuisen sinisorsan, vähän hämäsi aluksi. Vastarannalla näin, että se Lammassaaren harmaahaikara oli saanut kaksi kaveria. Liro huusi ruovikossa ja haarapääskyt suihkivat pään päällä. Olin jo lähtöä tekemässä, kun ihmettelin petojen puutetta. Ja siinä samassa taivaalla lekutteli sääksi, jäi oikein hienosti liitelemään siihen ympärille. Kyllä kelpasi jatkaa matkaa.

Purolahdella näin parven räystäspääskyjä, punavarpusnaaraan aivan vieressä ja jonkin tumman lentävän kahlaajan. Metsäviklo tai liro, siinä vaiheessa en osannut katsoa pyrstöä ja jalkoja, sen opin vasta lintukirjasta jälkeenpäin. Noo, näin näitä oppii.

Mölylässä kuusitiainen killui kuusenoksalla. Vasta toinen näköhavis tänä vuonna. Ja aina yhtä suloinen! Mölylän kalliolla perus vessut ja silkkiuikut (yhden poikanen aiheutti hetken ihmetystä, kun oli ihan ihmeellinen puku). Jokin kahlaaja lensi rantaruovikkoon, mutten ehtinyt kunnolla katsoa. Metsäviklo tai liro, jälkikäteen luin, että olisi pitänyt katsoa rinnan värirajaa. Noo, näin näitä oppii. Aamianen ja pari syvää henkäystä, nautin päivän valkenemisesta joka solullani. Missälie Fastholmassa kuulin lehtokertun ja käppärin. Ennen kaikkea fiilistelin minulle vallan uusia paikkoja. Sangen hienoja sellaisia. Saunalahden rantakalliolla pysähdyin ihastelemaan sitä sääkseä, joka pysähtyi lekuttelemaan todella valokuvauksellisesti. Ja ruovikossa lauloi toinen rastaskerttunen, aivan selvä. Jos kohta se Pornaistenniemen acraru vaati aika paljon jossittelua, tuli tämä jo ihan apteekin hyllyltä. Tuntui hyvältä, äänten opettelu kun on tuntunut tähän asti erityisen tuskastuttavalta.

Päätepiste, Kivinokka. Pyöräilin Hetrsikan siirtolapuutarhan läpi ja ihastelin maisemia. Pyörä parkkiin Kivinokan porteille ja nokka kohti luontopolkua. Luontopolun alussa, siinä siilitien kohdalla killui närhi. Hih, tätä olin toivonut, puuttui nääs jostain syystä. Vuodari nro 154. Naurahdin oiken ääneen, että "ah, kiitos Sendari". Sendari pistikin oikein parastaan, sillä se närhi muuttuikin neljäksi hypätessään kuusenoksaan. Jokin lasten ruokahetki siellä oli meneillään. Sen oikein hienon vanhan metsän kohdalla sepelpulut huusivat polun molemmin puolin mielipuolisena stereona. Juhlallinen hetki, vaikka kyse olikin ihan peruslinnuista.

Kivinokan lavalla vedin vikan leivän, teet ja pähkinät. Seisoskelin siinä ja ihastelin. Kaksi räyskää ja muutama tiira lentelivät, sääksi näkyi silloin tällöin. Tervapääskytkin olivat heränneet. Rastaskerttunen ja pensaskerttu huutelivat. Västäräkkikin tuli tsärvyttelemään lavalle kanssani. Kylvin auringossa ja hengitin hyvää oloa. Maassa oli rauha. Vaan eipä Sendari siihen tyytynyt. Taas olin jo tekemässä lähtöä, kun loin viime silmäyksen Vanhankaupunginlahdelle. Sääksi lensi kovin matalalla, ja itse asiassa ei näyttänyt sääkseltä. Jumalauta ruskosuohaukka! Ja aivan lähellä. Mikä lopetus! Poljin oli kevyt Itäväylällä, etenkin kun Huuto raikasi korvissa.

Näin. Neljä vuodaria, kaksi elistä, muutama ekoksimuuntaminen ja aika monta onnistumisen tunnetta. Vaikkei mitään erityisspesiaalilajeja ollutkaan kyseessä, oli tämä minulle hyvin antoisa reissu. Tein itseäni tutuksi lintumaailman kanssa. Ja kuten sanottua, ensisijainen tarkoitus oli päästä ulos. Ja toimi, ei muuten Kilppari ahdista enää. Tämä reissu oli taas osoitus siitä, kuinka kaupunkiluonto on tärkeää henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tai no, ehkä minua ei lasketa, kun olen tällainen biologi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti