Maailman taiat

Katsottiinpa tuossa pitkästä aikaa Totoro [Sivuhuomautuksena mainittakoon, että jos kaikki maailman lapset saisivat katsoa vain Totoroa, Myyrää ja ekan kauden Muumeja, ei olisi sotia tai katkeruutta, ja maailma olisi hyvä paikka. Tai ainakin parempi.]. Yksi elokuvan ihanuuksista on sen kuvaama suhtautuminen vanhoihin uskomuksiin ja olentoihin. Joka paikassa on pyhättöjä hengille, ja aikuiset osaavat varmasti kertoa, mitä mystiset mustapallerot ovat.

On hirveän sääli, että kaikki tällaiset ovat meikäläisiltä unohtuneet. Ovathan suomalaisetkin ennen muinoin tunteneet satamäärin erilaisia haltioita, emuuja ja muita henkiä. Jokainen kivi hengitti, jokainen aalto kuiskasi tarinaa, ja jokaista kantoa ja tuvannurkkaa asui haltia. Kaikessa oli jotain mystistä.

Lapsille tuollainen asenne kyllä sallitaan; käsi ylös jos koulumatkasi varrella olevassa pusikossa asui peikko tai mökkimetsissä eli puhuva ja ystävällinen karhu. Lastenlevyillä vielä kunnioitetaan uunin henki Maisukka Mantelitarta tai kiukaan takana elävää Sauna-Jaakoa. Mutta eivät aikuiset saa noin ajatella. Mikä on tosi surullista.

Tietenkään en itse usko saunajaakoihin, peikkoihin, energiavirtoihin enkä mustapalleroihin, enkä minä sitä toivo että muutkaan niihin oikeasti uskoisivat. En myöskään halua, että asioiden hoitaminen muuttuisi taikauskon takia vaikeaksi. Päätöksenteon tulee perustua puhtaasti rationaalisuuteen, sitä koulupolun pusikkoa ei jätetä gryndaamatta siksi että jonkun mukaan siellä asuu peikko. Mutta eikö sitä saisi silti elää niin kuin siellä asuisi?

Ihminen ei ole Homo rationalis, kauttaaltaan järkevä tai rationaalinen, vaikka nykymeno meiltä sitä edellyttäisi. Ihminen tarvitsee harmittomia uskomuksia ja hölmöjä tapoja. Niin hölmöä kuin se onkin, on minusta omalla kutkuttavalla tavallaan tosi makeeta, että Hong Kongissa jätetään pilvenpiirtäjiin aukkoja, jotta lohikäärmeiden henget pääsevät kulkemaan vanhoja reittejään. Joo, menee täydellisen överiksi, mutta onhan se nyt makeeta. Siskoni kuuli aikoinaan, että ennen vanhaan koputettiin puuta ennen sen kaatamista, jotta puun henki tietäisi lähteä karkuun, ja siitä lähtien hän on kopauttanut halkoja ennen niiden hakkaamista.

Ainakin omalla alallani ekologiassa on välillä samansuuntaista ongelmaa. Kun mennään metsään, keskitytään vain siihen, mitä nähdään: määrittämään lintuja, kasveja ja muita lajeja. Harvinaisen linnun näkeminen tuntuu hyvältä, toisaalta se, että ei muista mikä kimalaislaji on kyseessä, harmittaa. Huomaan itsekin lajintuntemuksen kartuttua ajattelevani usein näin. Kuitenkin luonnossa liikkuessa pitäisi muistaa ihailla sitä luontoa, aistia sen taika, sen lumo ja mahtavuus. Muistaa se, miksi biologiaa ylipäätään olen halunnut opiskella.

Äärirationaalisuus tappaa sielun. Se tekee elämästä kuivaa. Siksi se ei ole suotavaa. Kun on työpäivän ajan tehnyt oikeita valintoja järjen perusteella, pitäisi vapaa-ajalla voida virittäytyä toiseen tunnelmaan. Antaa kivien ja puiden kuiskata ja muistaa miltä tuntui kulkea peikon kanssa kouluun. Avata silmät ja antaa mielensä leikitellä kysymyksellä: onko uunissa haltia? Katsella hetki maailmaa niin kuin lapsena teki, arvoituksellisena, suurena ja jännittävänä, ja muistaa maailman taika ja lumo. Silloin kaikki jaksaa kiinnostaa.

Niin kuin tenhi laulaa:

on totta
lehto sanoi
mitä näen olkasi yli kuiskaan
kaisla-sisar
salain
kapeen pentu
salain
kuulin varjosi veneessä
kutsui
leikkii ja kaulailee
siveä lintu
salain
kasteen kala
salain
näen kaikessa hengen
kasvavia ja kuihtuvia
koiranlainen peura
salain
roso lauma
salain