Lisääkö monimuotoisuus vakautta?

Olen moneen kertaan toistellut, että korkea biodiversiteetti lisää ekosysteemien vakautta, ja on tämä yleisemminkin hyvin toistettu argumentti. Mutta onko näin?

Lyhyesti: joo kait

Pitkästi:

Asiasta ollaan noin periaatteessa yhtä mieltä, mutta tarkempi vastaus riippuu paljolti tarkastelutasosta. Ravintoverkkojen kohdalla kysymys on vaikea.

Yksinkertainen ravintoverkko. Kuva: Virtuaalimetsä

Jo 50-luvulla tehtiin tutkimuksia, joissa perusteltiin korkean lajimäärän tuomaa vakautta, mutta tuolloin käytetyt mallit olivat tutkijoiden itsensäkin mielestä yksinkertaisia. Vuonna 1972 Robert May esitti kuitenkin päinvastaista. Hän mallinsi, miten ravintoverkon populaatiot muuttuvat lajimääriä muutettaessa pois tasapainotilasta. Hän havaitsi, että kun S on ravintoverkon lajimäärä, C ravintoverkon connectance eli suoraan toisiinsa kytkeytyvien lajiparien (eli viivojen) osuus ja β näiden lajiparien interaktioiden vahvuuden (viivojen "paksuuden") keskiarvo, pysyy satunnaisesti määritetty ravintoverkko kasassa (so. populaatiot palaavat häiriöiden jälkeen tasapainotilaansa) vain, kun:

β(SC)^1/2 < 1

Matemaattisesti orientoituneet huomaavat heti, mistä on kysymys, meille muille pitää kertoa, että tuon periaatteen mukaan ravintoverkot kestävät muutoksia vain silloin, kun lajimäärä tai connectance on pieni, eli kun ravintoverkko ei ole liian monimuotoinen. Eli monimuotoisuus päinvastoin vähentää lajiyhteisön vakautta.

No, Mayn tulokset on sittemmin haastettu. Tuossa mallissa esim. voi olla mukana biologisesti järjettömiä luuppeja (A syö B:n, joka syö C:n, joka syö A:n). Eri tavoin rustailemalla ja tarkentamalla tuo Maynkin malli on saatu tukemaan vakauden riippuvuutta monimuotoisuudesta.

Mutta matematiikallahan nyt voi tehdä mitä vain. Mitäpä empiiriset kokeet sanovat asiasta? Mayn mallia on verrattu eri määriin ravintoverkkoja. Joihinkin malli sopii, joihinkin ei. Tämä kertoo paitsi siitä, että erilaiset ravintoverkot ovat erilaisia, myös siitä, että mallit ovat aina yleistyksiä. Esimerkiksi S:n ja C:n suhde tai β eivät välttämättä ole suinkaan vakioita, niinkuin tutkijat ovat olettaneet, vaan esimerkiksi generalistinen petoeläin voi vaihdella saaliseläimiään tilanteen mukaan. Toisaalta hyvin pitkälle spesifististen eliöiden ravintoketjuissa ja -verkoissa Mayn tilanne pitää enemmän kutinsa.

Mutta nyt olemme oikeastaan tarkastelleet asiaa vain populaatiotasolla. Kokonaisten yhteisöjen ja ekosysteemien tasolla vastaus on suoraviivaisempi: kyllä, monimuotoisuus lisää vakautta. Tämä tasohan on ainakin meikäläisen mielestä kiinnostavampi, sillä ekosysteemien toiminta kokonaisuutena on se, mikä meitä ihmisiäkin hyödyttää.

Monimuotoisissa yhteisöissä esimerkiksi tuotantoon ja biomassaan liittyvä dynamiikka on vakaampaa. Jotkin samanlaisesti "toimivat" lajit muodostavat ns. funktionaalisia ryhmiä (vaikka hajottajat, jos ollaan hyvin suurpiirteisiä), jolloin eri lajien populaatiot tasaavat toistensa heilahteluja. Kun toisella ötökällä menee huonosti, sen kilpailijalla voi mennä suhteessa paremmin. Näin ne ylläpitävät vakautta ekosysteemisissä prosesseissa, kuten aineiden kierrossa. Myös empiriikka tukee tätä olettamaa.

¤¤¤

Oman hankaluutensa tuo se, ettei sitä ekosysteemin romahtamista ole mitenkään helppo ennustaa. Lajimäärän kehityksestä ei suoraan voida kertoa, mitä ekosysteemille käy. Ja tässä vaiheessa määrittelen ekosysteemin "romahdukseksi" sen muuttumisen niin paljon, ettei se enää pysty palautumaan entisekseen. Joskus se on huono asia, joskus vanhan ekosysteemin raunioille nousee jotain hyvää, mutta ne muutokset ovat usein hallitsemattomia - ja hyvin vaikeasti palautettavissa. Siksi se varovaisuusperiaate. Lajimäärän vaikutuksesta ekosysteemin vakauteen on esitetty (ainakin) seuraavanlaisia hypoteeseja:

• Voidaan ajatella, että ekosysteemin toiminta riippuu suoraan sen lajimäärästä. Jokaisen lajin poistaminen vaikuttaa siis yhtä paljon ekosysteemin toimintakykyyn. Tämän meille ennustaa diversiteetti-vakaushypoteesi.

• Niin kutsuttu niittihypoteesi sen sijaan olettaa, ettei lajien poisto näy ekosysteemissä välittömästi. Tässä hypoteesissa ekosysteemin toimintaa on verrattu usein lentokoneeseen. Periaatteessa jokaisella ruuvilla ja niitillä on lentokoneessa paikkansa - aivan kuin lajeilla ekosysteemissä - mutta aluksi voi irrottaa jokusen ruuvin toisaalta ja pari niittiä toisaalta. Lentokone pysyy ilmassa ja ekosysteemi toiminnassa. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee raja vastaan: lentokoneen siipi repeää ja ekosysteemi romahtaa nopeasti.

• Redundanssi- tai vaihdettavuushypoteesin mukaan taas ekosysteemeissä on reilusti "ylimääräisiä" lajeja suorittamassa samaa ekologista "tehtävää". Lajeja voi siis hypoteesin mukaan poistaa paljonkin, mutta kun raja tulee vastaan, on ekosysteemin romahdus vielä dramaattisempi kuin niittihypoteesissa.

• Tämän lisäksi on myös idiosynkraattinen hypoteesi, jonka mukaan eri lajien vaikutusta ekosysteemin toimintakykyyn ei voi verrata toisiinsa. Niin kutsutut avainlajit vaikuttavat ekosysteemiin hyvin oleellisesti, kun taas toisten lajien häviämistä ei huomaa kukaan. Esimerkiksi haapa on usein mainittu avainlaji. Vanhan haavan ympärille on muodostunut melkoinen lahottaja-arsenaali ja näiden lahottajien ympärille omat laiduntajansa omine ravintoverkkoineen. Jos otat tästä systeemistä haavan pois, koko tuo systeemi tuhoutuu täysin. Sen sijaan melkoisen moni laji jää toimimaan, vaikka poistaisimme systeemistä punahärön (Cucujus cinnaberinus).

Kuva Metsän kätköissä – Suomen metsäluonnon monimuotoisuus -kirjasta (pdf)

Ja Luonnollisesti löytyy kaikkia näitä hypoteeseja tukevia tutkimuksia. Itse uskoisin, että luonnossa jokainen ekosysteemi on yhdistelmä näitä kaikkia, eri periaatteet painottuvat sitten eri lailla ekosysteemien välillä.

¤¤¤

Palataas vielä niihin ravintoverkkoihin, sillä itse ainakin hahmotan luonnon toimintaa pitkälti niiden kautta. Elämä tuolla luonnossa kun on lähinnä syömistä, lisääntymistä ja syödyksi tulemista.

Lienee varmaan jo tullut selväksi, että jokainen laji on osa suurempaa ravintoverkkoa. Yhden lajin poisto vaikuttaa muuhunkin eliöyhteisöön. Mutta me harvoin tiedämme, miten. Emme me tunne ravintoverkkoja niin hyvin, että osaisimme kunnolla ennustaa mitä muualla tapahtuu, kun jokin laji häviää. Voimme tietämättämme poistaa jonkin avainlajin, tai ainakin jossain määrin merkityksellisen lajin.

Esimerkki: alla on kuva ravintoverkosta. Siis ihan oikeasta ravintoverkosta eikä mistään tämän postauksen alussa olleesta pilipalihöskästä, jossa mustikat syövät karhuja. Voitte kuvitella, millainen duuni tuon kasaamisessa on. Ja tämä esimerkkikin on vain jonkin lammen planktonyhteisöstä, joidenkin kaukana liihottavien kanahaukkojen kanssa työmäärä ei olisi enää hyvän maun rajoissa.

Tässä teille ravintoverkko! Lajit merkitty numeroin.

Kuvan perusteella jokainen laji on suorassa vuorovaikutuksessa noin parinkymmenen muun lajin kanssa. Näin ollen ainakin ensisilmäyksellä voisi sanoa, että on aika sama, poistammeko lajin 2 vai lajin 8. Kummassakin tapauksessa viivoja poistuu ja verkko rakentuu ehkä hetken jotenkin toisenlaiseksi.

Ei. Tuo kuva ei kerro todellakaan kaikkea. Ekosysteemin toiminnan kannalta pelkillä peto-saalissuhteiden määrillä ei ole väliä, vaan ennen kaikkea niiden laadulla. Esimerkiksi aineiden kiertoon vaikuttaa ratkaisevasti, millaisia määriä mikäkin peto syö ja mitä. Katsotaanpa toista kuvaa kyseisestä verkosta:

Kvantitatiivinen ravintoverkko. Ja te luulitte, että edellisen kuvan laatimisessa oli iso työ.

Kvantitatiivisessa ravintoverkossa on otettu lisäksi huomioon juuri eri interaktioiden voimakkuudet, eli esim. kuinka paljon saalista 10 peto 5 kuluttaa. Tästä kuvasta näemmekin jo, että on aivan eri asia, poistammeko lajin 2 vai lajin 8. Lajin 2 poisto vaikuttaa paljon dramaattisemmin ravintoverkon ainevirtoihin. Ja niiden lopullisten muutosten arvioiminen on vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin laji 8 poistettaessa.

Alkanette jo ymmärtää, miksi me biologit ollaan vannoutumattomia varovaisuusperiaatteen kannattajia. Tuollaisten ravintoverkkojen kokomisessa on niin järjetön duuni, ja ne ovat kuitenkin joka paikassa aivan erilaisia, ettemme me tule saamaan selkoa niistä. Ja sen takia me emme tiedä, mitä alueen muussa luonnossa tapahtuu, kun hävitämme sieltä jonkin lajin. Voi olla, että emme huomaa sitä, voi olla että poistimme lajin 8. Toisaalta voi olla, että poistimmekin lajin 2, ja se voi vaikuttaa alueeseen suurestikin.

HC-ravintoverkon lähde: Woodward, Speirs & Hildrew 2005: Quantification of a Complex, Size-Structured Food Web – Ecology 36: 85–135

¤¤¤

Näin. Oleellista minusta on ymmärtää se, että luonto toimii jollakin tavalla, ja poistamalla ekosysteemin komponentteja (lajeja, biotooppeja) me vaikutamme vääjäämättä siihen toimintaan. Ja koska ihminen on täysin faktisesti biosfäärin osa ja riippuvainen ekosysteemeistä, kannattaisi meidän pitää ne toiminnassa. Ei luonnon monimuotoisuudella ole minulle mitään kummempaa itseisarvoa. Tai siis, tottakai on, mutta en minä voi sen varaan rakentaa mitään argumentteja. Monimuotoinen luonto nyt vain vaikuttaa olevan se, mikä turvaa olemassaolomme täällä.

Enkä minä halua niinkään suojella luonnon lajeja, vaan sen luonnon. Lajeissa on  se sviddumainen puoli, että niitä pitää opetella. Ei minusta esmes kannata laittaa kauheasti paukkuja jonkin sellaisen kämmekän, jota on jäljellä vain yksi yksilö, suojeluun. Haluan sen sijaan pitää laajassa skaalassa ravintoverkot toiminnassa, loissysteemit monimutkaisina, turvata nykyisenkaltaiseen hydrologiaan sopeutuneiden biotooppien tulevaisuuden, pitää järvet puhtaana ja niin edelleen. Kun mahdollistamme monimuotoisen ekosysteemidynamiikan ympärillämme, saamme paljon vastalahjaksi. Tästä syystä minä haluan Helsingin seudulle mahdollisimman monimuotoisen luonnon erilaisine biotooppeineen ja lajiyhteisöineen, jottei mitään jää ainakaan puuttumaan.

Että vaalikaa sitä biodiversiteettiä prkl.

Vuodareita: pirteä pakkaspäivä

Ei mulla muuta, kuin että kävelyretki Vallilanlaaksoon ja Kumpulan kasvikselle tuotti tulosta: siellä yhdellä tietyllä lintulaudalla viipyili kuin viipyilikin varpusten ja tinttien joukossa muutama pikkuvarpunen. Mi on muuten isoveljeään rutkasti söpömpi.

Kaikkiaan, kyllä tuollainen rauhallinen sunnuntaikävely kirpsakassa pikkupakkasessa lähipuistossa on oikein mukavaa. Suosittelen.

Kuva: Pukinparran blogi

Symbioosin vuodarikisa

Symbioosi, Helsingin biologien ainejärjestö, on nyt käynnistänyt vuoden 2013 vuodarikisan. Vuodari on hemulislangia, ja tarkoittaa ekaa lajihavaintoa kuluvana kalenterivuonna. Koska lajintuntemus on biologin työssä tärkein yksittäinen työkalu ja minun ehdoton akilleen kantapääni, ja koska kyllä ne kuitenkin on linnut kaikkein mielenkiintoisimpia (näätätuntemuksella ei mun duuneissa pärjää, eikä niitä kuitenkaan pääse näkemään), osallistun. Koska sydän on välttämättömyys työssä jaksamisessa, kehitän itselleni innostusta näiden tirppojen kanssa.  Aika pitkällä kyllä olen jo.

Koska tämä kuitenkin on ennen kaikkea biologin blogi, kertoilen täällä näitä lintukokemuksiani nyt sitten pitkin vuotta parempieni hengessä sitä mukaa, kun jaksan.

Aloitetaan:

Vuodarikisa käynnistyi osaltani ihan mukavasti. Aloitin tosin vasta nyt sattuneesta syystä (Maiat olivat väärässä, tuomiopäivä oli 1.1., mutta kyllä siitäkin selvittiin). Mutta helppohan se on tässä vaiheessa kotisohvalta kuikuilla, kun jokainen laji on vuoden ensimmäinen.

Päivä ei edes alkanut talitiaisilla, vaan viherpeipolla. Kyllä oli eksoottista. Vaan ei aikaakaan, kun se päivän ehdoton kohokohta, pasilalainen kanahaukka lensi ikkunan ohi. Kyllä siinä karvaleukaa hellittiin. Lokkeja sen sijaan vihaan edelleen. Opinpa muuten sellaisenkin, että harmaa- ja selkälokit kuuluvat samaan kehälajiin tai lajijatkumoon. Sekin vielä. Maailmankaikkeus se vaan jaksaa vittuilla.

Mutta mukavahan se on noita tuttuja pikkulintujakin seurailla. Mun ikkunan vieressä on sellainen pieni pöheikkö, joku parisataa neliötä, joka on jostain syystä jätetty peruspuiston ulkopuolelle. Mutta kyllä se noita pikkulintuja vetää, ilman noita risuja olisi tämänkin pihapiirin yksilömäärät aika paljon pienemmät. No, sitähän pöheikkähän ollaan sitten luonnollisesti "hoitamassa", eli harventamassa, koska jokin epämääräinen metsäinsinöörin krooninen taimipelko. Siinä olisi yksi säästökohde, kaupungin metsäsuunnittelijat.

Session kruunasi sitten - siinä pöheikössä viivähtänyt - naaraspunatulkku. Ei ole ollenkaan hassumpaa tämä ei-sitten-niin-yhtään-kärsimysstaijailu.

Lajit:
Viherpeippo (tosiorni laittaisi yksilömäärät mutta arvatkaapa kolmasti, viitsinkö todellakaan kuluttaa aikaani määrien laskemiseen)
Talitiainen
Sinitiainen
Mustarastas
Varpunen
Kanahaukka
Kalalokki
Harakka
Varis
Punatulkku

Lisäys 17.24
Päiväkävelylläni Kallion läpi Kauppatorille kiikariin osuivat myös:
Naakka
Pulu
Sinisorsa
Harmaalokki
Naurulokki
Varmaan lokkeja oli kaikkea muutakin mahdollista, mutta ota noista nuorista nyt selko.

Mistä tässä autonpotkimisessa on oikein kyse

Minä ja kaltaiseni haluamme lisää kaupunkia, jossa on helppo kävellä, palvelut ovat lähellä ja joukkoliikenne palvelee hyvin. Tällaista kaupunkia ovat ennen sotia rakennetut kantakaupungin osat sekä esim. Vallila. Kaikki tämä vaatii kuitenkin toimiakseen ihmisiä, eli asutuksen tulisi olla tiivistä. Niin kuin se on Töölössä, Eirassa, Kalliossa ja jopa Puu-Vallilassa.

Ilmeisesti emme ole yksin, sillä yllämainittujen alueiden hintataso on tunnetusti ihan omissa sfääreissään. Hyvät palvelut ja mainiot joukkoliikenneyhteydet tuskin menettävät suosiotaan.

Tämä on kuitenkin nykymaailmassa mahdotonta. Uudet alueet on pakko rakentaa väljästi. Usein tähän on syynä auto: parkkipaikat vaativat tilaa, ajoväylät vaativat tilaa, melualueet vaativat tilaa, eritasoliittymät kaarresäteineen vaativat tilaa. Lisäksi näiden liikenneväylien ja eritasoliittymien rakentaminen maksaa rahaa. Ja paljon. Lopputuloksena on kaupunkia, jossa asuinalueet on rakennettu väljästi ja harvasti, eli palvelut ovat kaukana (tai ne ovat lähellä vain hyvin pienelle ihmismäärälle) ja etäisyydet pitkiä. Asuinalueiden välillä etäisyydet vasta pitkiä ovatkin, sillä ne on suunniteltu paahdettavaksi autolla - hyvin vetävää tietä pitkin toki. Tämä tarkoittaa myös esimerkiksi pitkää työmatkaa. Ja viheliäistä ympäristöä kaikille muille.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minä vaatisin kaupungiltani vähän enemmän. Jos haluaisin asua paikassa, jossa pitää olla kaukana palveluista ja elää auton varassa, muttaisin mieluummin ihan rehellisesti maaseudulle. Muuttuisi elämä aika paljon halvemmaksi ja ympäristö vähemmän viheliäiseksi.

Autoliikenteeseen nojautuva kaupunki vaatii siis rahaa, eikä luo mitään erityisen ihanaa elinympäristöä, ainakaan minun mielestäni. Nykymenolla emme kuitenkaan voi tehdä muutakaan, paitsi maksamalla kalliisti tunneleista ja parkkihalleista.

Kaupungissa täytyy voida kuitenkin liikkua nopeammin kuin kinttukyydillä. Vastaus siihen on joukkoliikenne, ihan siksi, että se vaatii järjettömän paljon vähemmän tilaa kuin autoliikenne. Tiiviissä kaupungissa joukkoliikenne kulkee tiheään ja kattavasti, ja matkat pysäkeille ovat lyhyet. Lisäksi tarpeeksi tiiviissä kaupungissa joukkoliikenne pyörii ilman subventiota, pelkillä lipputuloilla. Näin on tilanne esimerkiksi tarpeeksi tiiviissä Helsingin kantakaupungissa, jossa ratikkaliikenne pyörii ilman yhteiskunnan tukea. Lähiöiden busseja pitää jo tukea.

Enää emme kuitenkaan voi tiivistää olemassaolevia lähiöitä niin, että niiden kautta voisi joskus kulkea moneen suuntaan tiheästi liikennöivä joukkoliikennelinja, tai että palvelut olisivat kattavasti kävelymatkan päässä, koska auton ehdoilla tehdyt normit estävät sen. Siksi pyrimme lieventämään niitä normeja tai pääsemään niistä eroon. Ei autonvihan takia, eikä kateudesta mustia bemareita kohtaan. Vaan siksi, että henkilöautot vaativat tilaa ja estävät kaupunkimaisen kehityksen siellä, missä tilaa ei saisi haaskata ja missä kaupunkimainen kehitys olisi suotavaa.

Mutta miksi se kaupunkimainen kehitys olisi suotavaa? Ennen kaikkea erilaisista taloudellisista syistä. Tiivis rakentaminen on hajanaiseen verrattuna halpaa, sillä infraa tarvitsee rakentaa vähän, oli kyse teistä tai viemäriputkista. Tiivis, käveltävä kaupunki on myös taloudellisesti vireä, eli siellä syntyy helposti monenlaista yritystoimintaa ja innovaatioita. Tiiviissä kaupungissa joukkoliikenne voi palvella hyvin, jolloin kuluu vähemmän energiaa ihmisten liikutteluun. Tämä kaikki näkyy kansantaseissamme. Toisaalta kalliit tunnelit ja parkkiluolat näkyvät asuntojen hinnoissa. Hinnoissa näkyy myös asuntopula, joka syntyy, kun kantakaupunkia ei voi rakentaa kysyntää tyydyttämään. Tietysti on myös joitakin ympäristö- ja terveyssyitä. Tiivis rakentaminen säästää bensaa eli öljyonnettomuuksia ja ilmastopäästöjä, lisäksi liikenteen vähetessä ilmanlaatu paranee, toisaalta hyötyliikuntaan kannustavassa kaupungissa ollaan terveempiä.

Muutamia huomioita. Aika usein kuulee autoilijoiden suusta, että he maksavat autoilun veroistaan niin paljon ylimääräistä, että kyllä he motarinsa ja parkkihallinsa ansaitsevatkin. Itse asiassa Mikko Särelä (vihr.) on tullut toistaiseksi kumoamattomissa laskelmissaan toisiin tuloksiin, mutta unohdetaan se nyt. Sovitaan, että autoilija maksaa bensa-, auto- ja muissa veroissaan tierakentamisen kustannukset, julkisen liikenteen subventoimisen ja vielä paljon ylikin. Mutta. Miksi kaikki se autoilijoiden maksama raha pitäisi käyttää juuri niihin ramppeihin? Kai se olisi autoilijoidenkin mielestä vastuullista rahankäyttöä, että rakennetaan infraa säästävää kaupunkiympäristöä, jolloin ei tarvitsisi polttaa miljoonia moottoriteihin ja ramppeihin? Ne säästetyt rahat voisi sitten vaatia vaikka autoveron alennukseen. Tai kunnallisveron, tai ansiotuloveron. Tai vaikka valtionvelan lyhennyksiin, ihan sama, johonkin järkevään.

Lisäksi tiiviissä kaupungissa julkista liikennettä tarvitsee tukea paljon vähemmän, jossain päin Eurooppaa ei ollenkaan. Miksi autoilijat haluavat, ettemme voi rakentaa heidän veroeurojaan säästävää kaupunkiympäristöä, jossa joukkoliikennettä ei tarvitse subventoida niin paljon?

Tottakai autoja tarvitaan kaupungeissakin, kaikille joukkoliikenne ei ole vaihtoehto. Mutta toimivassa ja tiiviissä kaupungissa paljon nykyistä harvemmat tarvitsevat sen auton. Jos joukkoliikenne toimisi, autoille ei tarvitsisi varata niin paljon tilaa, jolloin palvelut ja joukkoliikenne olisivat taas rahtusen kannattavampia. Pysäköinti kadunvarsilla on oikein hyvä asia kantakaupungin malliin, mutta pitääkö vielä lisäksi moninkertaiselle automäärälle taikoa tilaa kellareista ja parkkiluolista, niinkuin Kalasatamassa ja Jätkäsaaressa joudutaan tekemään?

Tästä pääsemmekon toiseen huomioon. Usein kuulee sanottavan, että joukkoliikenteen pitää olla ensin hyvää, jotta sitä kaupunkia voi tehdä. Tämä on kyllä totta, siksi Östersundomiinkin tehdään aivan ensiksi metro, mutta nykyisillä alueilla tilanne on vähän hankalampi. Jos haluamme tiivistää kehä ykkösen sisäpuolta niin paljon, että uudet ratikat ja bussit pystyvät kulkemaan koko alueella kannattavasti, täytyy nykyisiä lähiöitä tiivistää huomattavasti. Voimme toki ensin rakentaa koko viimeisen päälle suunnitellun, kattavan joukkoliikenneverkon ja pyörittää sitä puolityhjänä, mutta se sitten maksaa. Ja paljon. Tästä syystä haluamme järkevöittää autoihin ja muuhun tilanhaaskaukseen pakottavia normeja, jotta voimme luoda edes edellytykset tehokkaalle joukkoliikenteelle. Tällöin liikenneverkko voi sitten rakentua asuinalueiden kanssa pikkuhiljaa. Aina tulee uusi linja jonnekin ja sitten sen varteen rakennuksia, mutta tämä ei tapahdu hetkessä. Mutta parkkinormien ja autoliikennemitoitusohjeiden kanssa se ei tapahdu koskaan.

Lopuksi kolmas huomio. Kovin monet kummastelevat, että mikä pakko se on kaikki tunkea sinne Helsinkiin, kun maalla on niin paljon mukavampaa. Vannoutuneena mökki-ihmisenä ja metsäsamoilijana olen kyllä ihan samaa mieltä, maalla on mukavaa, mutta ei se muuta sitä, että tänne väki haluaa. Täällä ovat työpaikat ja palvelut. Ja niin kauan, kun kysyntä on niin korkeaa, ei asuminen täällä ainakaan halpene.

Mutta tottakai maalla saa asua jos haluaa. Maaseutu ei ole ongelma. Ongelma on lähiökaupunki, jossa etäisyydet ovat pitkiä, mutta silti kaikki haluavat änkeä samaan paikkaan. Toistan vielä: oikeassa maaseudussa ei ole mitään vikaa, harvaan rakennetusta lähiökaupungista sen sijaan ei paljoa vikaa puutu.

On myös hyvä huomata, että tiivis kaupunki voi hyvinkin tarkoittaa mukavaa ja ihmisimittakaavaista rakentamista. Helsingin tihein alue on Alppiharju, ja siitäkin kolmannes on puistoa. Puu-Vallila on tiheämpää kuin Vuosaari, Cirruksineenkin. 4-8 kerrosta riittää aivan hyvin siihen uuteen kantakaupunkiin. Sen liepeillä on hyvin sijaa puuvallilaismaiselle tiiviille pientaloasutukselle, ja siitä edemmäs käpyläläismäiselle pientaloasutukselle, joka on suhteellisen tiivistä isoine pihoineenkin. Emme tarvitse lisää Myllypuroja tai Korsoja. Tiiviiseen kaupunkiin mahtuvat myös puistot ja laajat, yhtenäiset kaupunkimetsät. Kyllä siellä on oikein kelpo asua.

Kansakuntamme henkinen tila

Olin tutkailemassa Meri-Rastilan metsää osana Itä-Helsingin metsäverkostoa, etsin metsäeläinhavaintoja Vuosaaresta ja löysin tämän. Lähdin suosiolla tekemään jotain ihan muuta.

Pitääkö luonnon monimuotoisuudesta välittää kaupungeissa II

Aiempi tekstini ei ole hyvä, mutta olen kerran ajatellut sen läpi noin, enkä oikein osaa korjata sitä. Mutta siinä on myös yksi merkittävä puute. Sen voin korjata:

Ne ekosysteemipalvelut. Ekosysteemipalvelut voitaneen jaotella eri tasoihin globaaleista lokaaleihin. Globaaliin tasoon ei Helsinki tietenkään vaikuta. Ei esmes maapallolta happi lopu. Kyllä Helsingissä on ilmaa hengittää, vaikka täältä kaadettaisiin jokikinen puu.

Sen sijaan paikallisia ekosysteemipalvelujaan Helsinki voi tuhota. Kyllä lähiympäristön ilmanlaatu siitä kärsii, kun kaupunkimetsä kaadetaan. Toisaalta voidaan argumentoida, että yhteyttävät ne istutetutkin puut, ei siihen lajimääriä tarvita. Tottahan tuokin, mutta ei se luonnon toiminta yhteyttämiseen lopu. Esimerkiksi pölytys-, lois- ja maaperäsysteemit ovat niin hienojakoisia, että ne vaativat jo korkeampia lajimääriä. Tavoitehan kuitenkin on, että kaupunkiluonto pitäisi itse itsensä toiminnassa, ettei sitä tarvitsisi koko ajan olla hoitamassa ja lannoittamassa.

Myös kaupunkiluonnon resilienssi eli vakaus riippuu siitä, kuinka monimutkaiset meidän eri ravintoverkkomme sun muut ekosysteemimme osat ovat. Mitä useampaa "reittiä" aineiden kierto yms. ekosysteemiprosessit voivat kulkea, sitä varmemmin ne prosessit kulkevat myös tulevaisuudessa, vaikka sattuisi mitä.

Tässä on siis kaksi asiaa. Kaupunkiluonto on olemassa kaupunkilaisia varten, ja jotta kaupunkilaiset saisivat siitä mahdollisimman paljon irti, kannattaa sen olla mahdollisimman monimuotoinen. Toisaalta globaali biodiversiteettikato on edelleen valtava uhka, ja sen torjumisessa kaupungeilla olisi mahdollisesti suurikin rooli. Kaupunkeihin olisi mahdollista luoda eräänlaisia reservaatteja, joista monet lajit voisivat levitä maaseudullekin, mikäli kaupungit suunniteltaisiin kunnolla. Enkä minä oikein osaa nähdä mitään eettistä syytä olla vaatimatta sitä kaupungeilta.

Hyvä, ksv!

Kaupunkisuunnittelulautakunnassa on ensi tiistaina käsittelyssä Koivusaaren merellinen lähiö. En ole koskaan ajatellut siitä kummempaa kuin mitä se on: merellinen lähiö.

Vaan nytpä ajattelen aivan toisin! En tiedä, mikä ihme virastoon on mennyt ja kuka sitä on painostanut, mutta luontoselvitykset olivat nyt sitä luokkaa, että yleinen ekologianillittäjäkin joutui hiljenemään. Valmisteluaineistoissa on esimerkilliset selvitykset vesikasvillisuudesta, maakasvillisuudesta, ja esim. lepakoista ja meren pohjaeliöistä. Juuri näin! Hassua tämä on sikäli, ettei Koivusaari edes ole mikään luontoaarre, jonka uskoisi vaativat tuon tasoiset selvitykset. Mutta nyt ne on kuitenkin tehty. Ja hyvä niin.

Mutta sitten se varsinainen pommi: Koivusaareen meinataan perustaa ruovikoita ja rantakivikoita! Tässä linkki suunnitelmiin. Koivusaaren itäpuolelle tehdään ruovikko, johon linnut voivat mennä elelemään ja jonka rajassa vesisiipat voivat saalistaa. Luonnollisesti tehdään myös avoimia allikoita ja lintutorni. Ruovikot myös puhdistavat rantavesiä.

Ruovikko. Kuva otettu ehdottoman luvatta suunnitelman rapparista.

Saaren lounaisnurkkaan, aaltojen piestäväksi perustetaan rantakivikko, jossa toivon mukaan kasvaa rakkolevää ja sen suojissa vesiötököitä ja pikkukaloja. Ihmiset voivat lökötellä isommilla luodoilla, joilla myös voisi kasvaa rantaniittyjen kasveja. Siellä on mukava pikkupilttien kahlailla ja vähän isompien snorklailla. Lisäksi Koivusaaren luoteispuolelle, Porstan lintuluodon kupeeseen tehdään vähän maantäyttöjä ja levähdyskiviä merilinnuille.

Luotojen jono, laguuni ja rantakivikko. Taaskaan mitään lupia ole kyselty.

Olen aivan tosi innoissani! Näin, suhteellisen pienellä vaivalla korvataan maantäyttöjen aiheuttamia elinympäristöjen menetyksiä, ja parhaimmillaan luodaan vielä paremmin toimivia habitaatteja. Koivusaareen pitää kuitenkin tehdä pieniä virkistysalueita, joten miksei samalla vaivalla tehtäisi tällaisia alueen omalaatuisuutta korostavia meripuistoja? Ja ennen kaikkea, luonnollisesti, ihan isänmaamme lajistoon ja luonnon muovautumiskykyyn luottaen. Ei tämä ole vaikeaa: kyse on siitä, että kipataan mereen kiviä.

Tämäkin on sitä, mitä olen peräänkuuluttanut: uusien elinympäristöjen tekemistä kaupunkiympäristöön. Tälläkin suunnitelmalla luodaan paljon elämää ja vipinää Lehtisaarenselälle. Miksi näin ei voisi tehdä? Ei esim. tuo ruovikko mikään Vanhakaupunki tule olemaan, mutta varmasti osaltaan parantaa Helsingin tämän kolkan ekologista tilaa ja täydentää sen lajistokokonaisuutta. Nämä keinotekoiset luontokohteet eivät korvaa luonnonsuojelualueita tai olemassaolevia elinympäristöjä, en minä sitä tarkoita, mutta kyllä niiden kanssa on suunnattomasti parempi kuin ilman. Kunnolla tehdyssä kaupungissa kaupungin ja "luonnon" rajaa on hämärretty juuri tällaisilla tavoilla.

Ihan kuin Helsingissä olisi havaittavissa kehitystä. Jos tämä nyt tästä yleistyy, niin munhan pitääkin ruveta isona tekemään jotain ihan oikeaa työtä.

Bussit ja ilmastonmuutos

Oli taas näitä pieniä iloja talvipäivässä. Bussikuski kertoilemassa faktoja ilmastonmuutoksesta ennen bussin lähtöä.

Itse olen jättäytynyt käytännössä täysin ilmastonmuutoskeskustelun ulkopuolelle. Kyllähän minä perusasiat siitä tiedän, mutta tällä hetkellä se vänkäys on pitkälti metodiikkakikkailua, johon minulla ei ole mitään sanottavaa. Lisäksi olen tehnyt näin osaksi mielenosoituksellisista syistä: ilmastonmuutos ei ole ainoa vakava ympäristöuhka, on meillä mm. kemikalisoituminen ja biodiversiteettikatokin. Eikä niistä puhuta mitään.

Mutta onhan se mukava kuulla, että keskustelua on käyty niin paljon ja niin kiivaasti, että bussikuskikin voi tuntea osaavansa meteorologiaa. Tai no mistäs minä tietäisin, mitä se kuski vapaa-ajallaan tai entisessä elämässään on opiskellut, mutta heittäydytään nyt blogityylillisistä syistä stereotypioiden vietäväksi. Siinähän olisi voinut saada jo melkein väittelyn aikaiseksi. Kelatkaa, tietellinen väittely bussia odotellessa!

Mutta sen sanon, vaikken ole mikään fyysikko tai käpistelijä - hyi olkoon - että 16 vuoden perusteella ei ilmastosta voida sanoa yhtään mitään. Se, ettei lämpötila ole noussut tuossa ajassa samaa tahtia hiilidioksidipitoisuuden kanssa, ei kerro varmaksi juuta eikä jaata.