tiistai 11. syyskuuta 2018

Luonnonsuojelussa ei ole kyse yksilöistä vaan elinympäristöistä

Hesarissa oli taannoin juttu, jossa östersundomilainen yrittäjä on äkeänä kaupungin päätöksistä. Tämä blogaus ei käsittele nyt Östersundomin asioita oikeastaan ollenkaan, mutta tuon artikkelin eräs sitaatti sai minut ehkä tajuamaan, miksi luonnonsuojelu voi näyttäytyä pöljältä asiaan vihkiytymättömien silmiin. Kirjoitan "ehkä" siksi, että kyökkipsykologisointi on vaarallista, eivätkä luonnonsuojeluun vihkiytymättömät ihmiset ole mikään monoliitti. Mutta koitan kuitenkin.

Tuo kyseinen sitaatti kuuluu:
”Kyllä ne pyyt sieltä lentävät pois, kun rakentaminen alkaa. Vai onko joku muka nähnyt pyitä Mannerheimintiellä?”
Pyy on yleinen laji, jonka kanta on  Suomessakin satoja tuhansia pareja. Östersundomin kaavoitus on kuitenkin tyssännyt monissa yksityiskohdissa Natura-arvioon, jossa yksi eniten päänvaivaa kaavoittajille aiheuttanut suojeluperuste on ollut juuri pyy. Näin ollen voi näyttää siltä, että Östikassa luonnonsuojelussa olisi kyse siitä, mitä noiden muutamien reviirien pyille oikein tapahtuu. Ja koska osaavathan ne pyyt lentää pois sieltä reviireiltään, näyttäytyy koko naturahömpötys lillukanvarsiin takertumiselta.

Mutta ei tässä Natura-tapauksessa ole kyse niillä reviireillä asustavista pyistä, vaan niistä reviireistä eli pyille sopivista elinympäristöistä! Minulle ja käytännössä kaikille muillekin on herttaisen yhdentekevää, mitä niille tällä hetkellä Östikan metsissä asustaville pyille käy. Ne kuolevat muutaman vuoden kuluttua joka tapauksessa. Oleellista on se, ettei pyille soveltuvien elinympäristöjen määrä vähene, jotta kyseinen laji ilahduttaisi metsäretkiämme (miksei myös ruokapöytiämme) tulevaisuudessakin. Kyse ei siis ole tämänhetkisistä pyistä, vaan niiden ja muiden pyy-yksilöiden poikasista, niiden poikasista ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä, että samoja vanhoja metsiä asuttaa niiden pyiden lisäksi monta muutakin metsälajia.

Luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja massasukupuuttoaallon merkittävin syy on elinympäristöjen hävitys, jota lajimme harrastaa. Yleensä se tarkoittaa juuri tällaista pientä ja vähittäistä nakertamista sieltä täältä, nakertamista, joka vähä vähältä pienentää populaatioille soveltuvia alueita ja lopulta kokonaisten lajien elinmahdollisuuksia. Juuri tuohon elinympäristöjen hupenemiseen luonnonsuojelu yrittää vastata. Kyllä yksilöjen säilyttämiseenkin (tekohengittämiseen) tähtäävää luonnonsuojeluakin tehdään, mutta onneksi se on selkeä kuriositeetti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti