Vuodareita: Karma

Sarjassamme "Tuottavuus ylös, Suomi nousuun": olin juuri luennon jälkeen alkamassa kirjoittamaan jokusen verran roikkunutta esseetä, kun kerhohuoneen tytöt vihjaisivat Viikin metsien lapinpöllöstä. Mietin aika kauan, melkein minuutin, mutta pakkohan se kone oli sammuttaa ja mennä bongaamaan lempilintua. Tämän haviksen toistuminen kun ei olisi mitenkään varmaa.

Karvanaamalta saatiin aika tarkat koordinaatit ja niiden mukaan suunnistettiin. Viikin peltoja tarpoessa yltyikin sitten aikamoinen tuuli ja lumisohjosade (inuiiteilta muuten pitäisi lainata sana kuvaamaan sellaista lumen ja rännän välimuotoa). Kyä kannatti lähteä.

No, saavuttiin Mölylään. Se on siis aika sankkaa kuusimetsää, ja lapinpöllö on aika hyvin suojavärittynyt, että tuskailtiin jo valmiiksi. Mutta eipä siinä muu auttanut kuin alkaa haravoida kuusenrunkoja. Kunnes tajusimme ottaa käyttöön hedelmällisemmän strategian: nokka kohti muita metsässä seisoskelevia bongareita, kiikarien asento samaan suuntaan, ja siellähän se harmaa pallo killui kuusenoksalla. Yhteistyöllä voittoon.

Kuva: Vasenius.net

Olin jo tyytyväinen nopeaan retkeen, eihän pöllön etsimisessä mennyt kymmentäkään minuuttia, mutta sitten bongarit kertoivat metsän toisella laidalla majailevasta pohjantikasta. Se siitä aikaisesta paluusta. Metsän läpi kulkiessamme koppaan tarttunut puukiipijä oli toki mukava ylläri. Mutta varsinainen pommi tuli tikkapaikkaa etsiessämme. Siristelin hetken viereisen pihjalan oksilla leikkiviä pikkulintuja - kiikareitahan mulla ei tässä spontaaniretkellä ollut - jotka näyttivät vähän hassuilta. "Onko noi ihan tinttejä?" Eivät olleet, vaan urpiaisia. Elis! Ja tikkapaikan lintulaudalta spottasin vielä hömötiaisenkin. Kyllä hellittiin.

Tikka sen sijaan ei ollut ihan niin suoraviivainen juttu. Mielestämme kuultiin jotain nakutusta leppien seasta, mutta mitään ei näkynyt. Olimme matkalla törmänneet eläkeläisornipariskuntaan, jotka eivät ollet sitä nähneet, lisäksi liikkui huhua, että se tikka olisi lentänyt jonnekin muualle. Vaan sitten, pitkän hiljaisuuden jälkeen, nakutusta! Eikun kokeilemaan jäätyneen kosteikon kantavuutta ja syvemmälle lepikkoon. Puiden haravointia, kuulostelua, äärimmäistä hiljaisuutta ja TUOLLA ON TIKKA! Kiikarit silmille ja Kyllä, sillä on keltainen päälaki! Pohjantikka havaittu omaksi ja paikalle kerääntyneiden muiden bongareiden iloksi. Olikin oikea linssilude, jäi siihen meidän ympärille pyörimään ja koputtelemaan puunrunkoja. Niin pitikö sitä lahopuuta saada kaupunkimetsiin lisää, vai?

Kuva: Lintuopas

Se inuiittisadehan ei tietenkään ollut laantunut, minkä saimme huomata metsän suojan jättäessämme. Jos neljä vuodaria ja elis eivät olisi lämmittäneet mieltä, olisi matka Viikin peltojen yli ollut hyinen. Kertsin lämpöön päästyämme meiltä kysyttiin, että oltiinko mekin katsomassa niitä tundraurpiaisia. Eli mitä? Missä? Kuulemma Gardenian lintulaudalla, eli ihan vieressä. Vessareissut väliin ja menoksi. Lintulaudan luona seisoskelikin rivi tuttuja lintuihmisiä. Tinttien ja mustarastaiden lisäksi laudalla kävi ihailtavan paljon urpiaisia, oli mukava nähdä ne tirpat nyt läheltä. Tundraserkkujaan en nähnyt kun piti lähteä menoihin (tietty ne olivat näyttäytyneet parvessa aika heti lähtöni jälkeen), mutta oksalla pyörähtänyt peippo tarjosi viimeisen elämyksen. Kaksi viikkoa kesään.

Ja tietenkin illalla tuli kipeä olo ja aamulla nousi kuume. Sen siitä sai, kun laiminlöin koulutyöni. Jäi vedenpuhdistamolla pyörinyt luotokirvinen tältä päivältä bongaamatta. Mutta ehkä huomenna ehtii sitten. Se esseehän on edelleen kirjoittamatta.