Uusi julkaisu: pääkaupunkiseudun viheralueiden luonto- ja virkistysprioriteetit

Tutkijanhommat ovat pääasiassa lukemista ja kirjoittamista, joten huomaan bloginkirjoittamisen viitsimiskynnyksen nousseen aika korkeaksi. Mutta koska sain pitkästä aikaa julkaistua ihan oikean artikkelin ihan oikeassa tutkimusjulkaisusarjassa, palataanpa pitkästä aikaa blogin äärelle. Sain kanssakirjoittajieni kanssa nivottua väitöskirja-analyysini hännät pääkaupunkiseudun viherrakenteen arvottamisesta vihdoin eräänlaiseen päätökseen. Tuoreessa paperissa esitämme menetelmän viheralueiden arvottamiseen kaupunkiluonnon sekä saavutettavuuden tasa-arvon perusteella.

Joel Jalkanen, Kati Vierikko, Heini Kujala, Ilkka Kivistö, Ilmari Kohonen, Pauli Lehtinen, Tuuli Toivonen, Elina Virtanen & Atte Moilanen (2025) Identifying priority urban green areas for biodiversity conservation and equitable recreational accessibility using spatial prioritization. Landscape and Urban Planning 259: 105356. 

Ensi vilkaisulla tuntuu, että biodiversiteetin ja lähivirkistyksen turvaaminen ovat keskenään ristiriitaisia tavoitteita – luontohan tykkää koskemattomista erämaista, eikös juu, ja lähivirkistyksen on oltava mahdollista lähellä asukkaita. Ei se kaupungissa, tai ainakaan pääkaupunkiseudulla kuitenkaan ihan noin suoraviivaista ole. Myös keskeisillä paikoilla on erittäin merkittäviä luontokohteita, kuten Laajalahden ja Viikin kosteikkokonaisuudet. Kautta linjan kaupunkimetsät korostuvat sekä luonnon että virkistyskäytön näkökulmasta. Kaupunkirakenteen sisällä on myös pienialaisia luontotyyppejä kuten linnoitusalueita, jotka tukevat omansalaista lajistoa.

Oleellista on pyrkiä tunnistamaan kaikki oleelliset maankäytön arvot yhtäaikaisesti laajassa mittakaavassa ja käsitellä niitä systemaattisesti yhdessä. Osaoptimointi alkaa olla niin sou lääst siisön. Toki tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä maankäytössä näkökulmia on niin tuhottoman paljon. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että mitä viheralueisiin tulee, luonto + saavutettavuus on kuitenkin aika hyvä vastine, vähintään epäsuora, aika monelle ylevälle viheraluetavoitteelle.

Kaupunkiluonnon (a) ja saavutettavuuden (b) tavoitteet näyttävät aluksi ristiriitaisilta, mutta optimointimenetelmillä molempien suhteen saadaan tyydyttävä kompromissi (c). En avaa käyriä sen kummemmin, mutta mitä ylempänä käyrät kulkevat, sen parempi. 

Jos tuloksistamme voisi vetää yhden johtopäätöksen, olisi se: monipuolisuus kunniaan! Pelkät kaupunkimetsät eivät riitä kaiken kaupunkiluonnon eliöyhteisöjen turvaamiseen. Samaten vihrealueita tulee olla kaikkialla ympäri pääkaupunkiseudun, siellä missä ihmisiäkin asuu.

xxx

No, tekeekö tällaisilla analyyseillä tosielämän kaupunkisuunnittelussa mitään? Kyllä ja ei. 

Kyllä, systemaattiset analyysit auttavat hahmottamaan eri alueiden merkittävyyttä suuremmassa, tässä tapauksessa koko pääkaupunkiseudun mittakaavassa. Menetelmät voivat tukea esimerkiksi kaavoitusta tunnistamaan arvokkaimmat viheralueet eri näkökulmista. Tai kääntäen tunnistamaan vähiten arvokkaat alueet, joiden rakentaminen tuottaisi marginaalihaittaa kaikkein vähiten. Toisaalta systemaattiset arvotusanalyysit auttavat tunnistamaan, millaiset arvot erityisesti korostuvat yksittäisissä viheralueissa. Näihin voi hahmotella erilaisia yleispiirteisiä nyrkkisääntöjä, kuten artikkelissa teimme.

Ei, minään jumalan sanana tällaisia analyysejä ei voi pitää. Arvotuskarttojen orjallinen noudattaminen ei vielä takaa hyvää tai välttämättä edes kokonaiskestävää kaupunkisuunnittelua. Jos vaikka tuota tasapainotettua karttakuvaa (kartta c) katsoo, niin matalimmat prioriteetit löytyvät kaupunkiseudun reuna-alueiden pelloilla. Niiden rakentaminen ja yhdyskuntarakenteen hajauttaminen ei ole millään tasolla kestävää luonnonvarojen kulutuksen näkökulmasta. Eivätkä meidän käyttämämme, koko kaupunkiseudun kattavat aineistomme tietenkään ole niin tarkkoja, että ne huomioisivat kaikkien viheralueiden uniikit ominaispiirteet. Saati sitä, miten viheralueiden ominaispiirteet muuttuvat ajassa. Samaten jonkin pienen keskiarvokkaan läntin rakentaminen voi mahdollisesti tuottaa niin hyvää kaupunkirakennetta, että se ”säteilee” hyvää paljon laajemmalle ympäristöönsä. 

Itse siis näen, että erilaiset systemaattiset optimointi- ja arvotusmenetelmät ovat tarpeellisia työkaluja maankäytön suunnittelussa, sillä ne auttavat tunnistamaan erilaisia sokeita pisteitä. Systemaattinen ote eli samantasoisten arvojen huomioiminen johdonmukaisesti tuo myös läpinäkyvyyttä ja ennustettavuutta maankäytön suunnitteluun. Toisaalta kaupunkisuunnittelijalla on oltava herkkyyttä poiketa paikkatieto-optimointien tarjoamista ratkaisuista hyvän kaupunkirakenteen – hyvän kaupungin – luomiseksi. Optimoija–tutkijoidenkin on hyvä muistaa paikallisen tason kontekstisidonnaisuus maankäytön suunnittelussa. 

Se, milloin tulisi toimia mitenkin, milloin poiketa kokonaiskuvasta ja milloin ei, onkin suuri vaikeus ja vaatii sitä kuuluisaa ymmärrystä ja ammattitaitoa. 

Tuottamamme kartta- ja muut aineistot ovat vapaasti ladattavissa. Linkki artikkelissa.

Mikä EU:n kaupunkiluonnon ennallistamisasetuksessa hiertää?

EU:n ennallistamisasetusluonnos puhututtaa. YLE:n uutisessa 1.2.23 Uudenmaan liiton maakuntakaavoittaja tuskaili, kuinka asetuksen kaupunkiluontoa koskeva 6-artikla tekee kaupunkien rakentamisen ihan mahdottomaksi. Uutta viheraluetta pitäisi Helsinkiinkin jutun mukaan taikoa reilu 35 neliökilometriä.

Tutkailin sitten hieman asetusluonnosta. Tämä kirjoitus perustuu parin iltapäivän mittaiseen selailuun, eli tulkintani saattavat olla vääriä. Jos näin on, otan kommentteja mieluusti vastaan. Olen lukenut taustaksi itse asetustekstiä sekä Uudenmaan liiton kannanoton.

Kokonaisuutena asetusluonnoksesta jää hyvin ristiriitainen fiilis. Toisaalta tavoitin sitä henkeä, että rakennettujen alueiden viherryttämiseen pitäisi ottaa uusi vaihde Euroopan laajuisesti, mikä kuulostaa järkevältä, mutta toisaalta valitut mittarit eivät oikein tunnu kannustavan tähän.

Sanottakoon myös heti alkuun, että kaupunkiluonnon näkökulmasta asetustekstissä painotetaan minun nähdäkseni ekosysteemipalveluja, ilmastonmuutokseen sopeutumista ja sen sellaista, eli kaupunkivihreä ei korostu ensisijaisesti luonnonsuojelukysymyksenä toisin kuin muiden elinympäristöjen tapauksessa. Kuten varmasti oikein on.

Mitä 6-artikla oikein vaatii?

Artikla kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti. Lisäsin oheen myös englanninkielisen version:

"6 artikla
Kaupunkien ekosysteemien ennallistaminen

1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että vuoteen 2030 mennessä kaupunkien viheralueita ja puiden latvuspeittävyyttä ei menetetä nettomääräisesti vuoteen 2021 verrattuna missään kaupungeissa eikä pienemmissä kaupungeissa tai esikaupungeissa.

2. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaupunkien viheralueiden kansallinen kokonaispinta-ala kasvaa kaupungeissa sekä pienemmissä kaupungeissa ja esikaupungeissa vähintään kolmella prosentilla kaupunkien sekä pienempien kaupunkien ja esikaupunkien vuoden 2021 kokonaispinta-alasta vuoteen 2040 mennessä ja vähintään viidellä prosentilla vuoteen 2050 mennessä. Lisäksi jäsenvaltioiden on varmistettava, että

a) puiden latvuspeittävyys on vähintään 10 prosenttia kaikissa kaupungeissa sekä pienemmissä kaupungeissa ja esikaupungeissa vuoteen 2050 mennessä; ja

b) saavutetaan nettolisäys kaupunkien viheralueissa, jotka integroidaan nykyisiin ja uusiin rakennuksiin ja infrastruktuurihankkeisiin, myös perusparannusten ja uudistamisen avulla, kaikissa kaupungeissa sekä pienemmissä kaupungeissa ja esikaupungeissa."

"Article 6
Restoration of urban ecosystems

1. Member States shall ensure that there is no net loss of urban green space, and of urban tree canopy cover by 2030, compared to 2021, in all cities and in towns and suburbs.

2. Member States shall ensure that there is an increase in the total national area of urban green space in cities and in towns and suburbs of at least 3 % of the total area of cities and of towns and suburbs in 2021, by 2040, and at least 5 % by 2050. In addition Member States shall ensure:

(a) a minimum of 10 % urban tree canopy cover in all cities and in towns and suburbs by 2050; and

(b) a net gain of urban green space that is integrated into existing and new buildings and infrastructure developments, including through renovations and renewals, in all cities and in towns and suburbs."

Kaupunkien viheralue (urban green space) määritellään asetustekstin määritelmässä (3-artikla) näin:

"’kaupunkien viheralueella’ [tarkoitetaan] kaikkia vihreitä kaupunkialueita, lehtimetsiä, havumetsiä, sekametsiä, luonnonniittyjä, nummia, kasvuvaiheessa olevia metsiä ja vähäkasvisia alueita…"

"‘urban green space’ means all green urban areas; broad-leaved forests; coniferous forests; mixed forests; natural grasslands; moors and heathlands; transitional woodland-shrubs and sparsely vegetated areas"

Ja vielä ylempänä johdanto-osiossa näin:

"(43) Kaupunkien viheralueita ovat muun muassa kaupunkimetsät, -puistot ja -puutarhat, kaupunkifarmit, puistokadut, kaupunkiniityt ja pensasaidat…"

"(43) Urban green spaces include urban forests, parks and gardens, urban farms, tree-lined streets, urban meadows and urban hedges…"

Viheralueita parantavista toimista puhutaan näin:

"(44) Jotta voidaan varmistaa, että kaupunkien viheralueet tarjoavat jatkossakin tarvittavia ekosysteemipalveluja, niiden häviäminen olisi pysäytettävä ja niitä olisi ennallistettava ja lisättävä alueella muun muassa integroimalla vihreä infrastruktuuri ja luontoon perustuvat ratkaisut paremmin kaupunkisuunnitteluun ja integroimalla vihreä infrastruktuuri, kuten viherkatot ja vihermuurit, rakennusten suunnitteluun."

"(44) In order to ensure that urban green spaces continue to provide the necessary ecosystem services, their loss should be stopped and they should be restored and increased, inter alia by better integrating green infrastructure and nature-based solutions into urban planning and by integrating green infrastructure, such as green roofs and green walls, in the design of buildings."

Eli tähän mennessä näyttää ihan hyvältä. Kaupunkivihreäksi lasketaan melko lailla kaikki kasvullinen ala, ja sitä pitäisi lisätä esimerkiksi vihreän infran ja luontopohjaisten ratkaisujen kuten viherkattojen ja katupuiden keinoin. Kaupunkivihreän kokonaismäärä tulisi pysyä vakiona, eli jos jossain rakennetaan vihreän päälle, tulisi vastaava määrä taikoa muualle esim. viherkattoina ja -seininä tai asfaltin korvaamisena kasvillisuudella.

Tässä vaiheessa lukemista en voi välttyä ajatukselta, että asetustekstin suomennus aiheuttaa turhaa hämmennystä. Kun kaupunkien viheralueiksi lasketaan kaikki metsistä pihoihin, pensasaitoihin ja viherkattoihin, kääntäisin itse urban green space -termin kaupunkien viheralaksi, siinä missä viheralue viittaa ainakin omassa kielikorvassani enemmän virkistykselle varattuun alueeseen (vrt. engl. green area). Eli kaupunkien viheralan nettoväheneminen tulee estää, ja viheralaa tulee lisätä esimerkiksi viherkatoilla yms. vihreällä infrastruktuurilla. Ja jos puita kaadetaan, niin vastaavasti istutetaan uusia. Tällainen käännös ohjaisi pois ajatuksesta, että Helsinkiin pitäisi raivata uutta puistoa, siis viheraluetta.

Eli kaikki hyvin tähän asti. Viherrytettävää pintaa Helsingissäkin kyllä riittää (ks. alempana).

Mutta sitten seuraa pari muttaa:

Ensinnäkin viherrytettävä pinta-ala tulee laskea hallinnollisen alueen (kaupungin) kokonaispinta-alasta. Ei siinä mitään, mutta esim. Helsingillä rannikkokaupunkina siinä on kevyt 200:n % ero, lasketaanko Helsinkiin hallinnollisesti kuuluvat merialueet kaupungin kokonaispinta-alaan vai ei. Uudenmaan liiton materiaaleissa on tarkasteltu, että Helsingin maa-alueista 5 % viheralan lisäystavoite tarkoittaisi 10,7 km2 lisää viheralaa. Merialueet mukaan luettuna vaatimus on jo ne mainitut 35,5 neliökilometriä. Eli joka tapauksessa asetuksessa on selvennettävä, miten merialueet vaikuttavat pinta-alalaskentaan.

(Tähän väliin pieni viranomaisviestintä- ja mediakritiikki. Jos pinta-alavaatimuksen haarukka on 11-35 km2 riippuen siitä tulkinnasta, mikä lasketaan kaupungin kokonaispinta-alaksi, olisi tämä hyvä tuoda haastattelussa ilmi. Se, että isketään tiskiin vain suurin luku kertomatta, mistä se muodostuu, antaa kuvan aika äärimmäisestä tulkinnasta. Jos olisi siis sanottu ”jopa 35 km2” tai ”pahimmillaan 35 km2”, ei minulla olisi nillitettävää. Ellei EU:sta ole tässä välissä vahvistettu, että meriala lasketaan mukaan.)

Toinen, mahdollisesti ei-triviaalimpi huomio koskee sitä, miten viherryttämisen etenemistä mitataan. Asetusteksin määrittelyssä (3. artikla, kohta 13) lukee:

"kaupunkien viheralueilla tarkoitetaan vihreitä alueita -- laskettuna Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2021/696 perustetun Copernicuksen maakartoituspalvelun toimittamien tietojen perusteella"

Copernicus on eurooppalainen satelliittikuviin perustuva maanpeiteluokittelupalvelu. Tekstissä luetellaan maanpeiteluokkia, joiden oletan viittaavaan Corine-maanpeiteluokkiin. Corine on rasterimuotoinen maanpeitekartta, jonka resoluutio on 20 x 20 m. Eli pahimmillaan se, onko viheralaa lisätty vai ei, mitataan 20 metrin ruuduilla! Näin karkea mittari voikin todella tarkoittaa sitä, että rakennettua pinta-alaa pitäisi laajalti muuttaa viheralueeksi, jotta viiden prosentin lisäystavoite täyttyy.

Lisäksi asetuksen ilmeinen puute koskee sitä, mitä kuntia asetus koskee ja mitä ei. Määrittelyissä on todellakin jotain pielessä, jos asetus koskee Espoota, Lohjaa ja Karkkilaa, mutta Kirkkonummea ei.

Lähde: Uudenmaan liitto

Jos tarkastellaan esimerkiksi Helsinkiä, asetustekstistä voi siis sopivilla tulkinnoilla päätyä hyvin erinäköisiin lopputuloksiin. Ehkä tämä osaltaan selittää, miksi jotkut pitävät asetusta ihan fiksuna, ja jotkut KAIKKI MENI -osastona. Esittelen tulkinnat nyt.

 

Suopea tulkinta

Lähdetään siitä, että kaupungin kokonaispinta-alaan ei lasketa merialuetta. Eihän meriä mainittu vaalittavien kaupunkiviheralueiden listassakaan. Merialueiden sisällyttäminen kokonaispinta-alaan olisi niin ilmeinen lapsus – eihän ne EU:ssakaan VOI olla niin tyhmiä – että voimme turvallisesti sopia keskittyvämme vain maapinta-alaan. Viherpinta-alaa tulisi siis lisätä kaupunkiimme 10,7 neliökilometriä.

Lähdetään myös siitä, että Corine-maanpeiteluokittelua ei tarvitse käyttää, kun meillä kerran on tarkempaa aineistoa olemassa. Näin ollen viherpinta-alan lisäys viherkatoilla, katupuilla jne. saadaan näkyviin.

Helsingissä on HSY:n maanpeiteaineiston (2020) mukaan n. 26 km2 aluetta luokassa ”muu päällystetty alue”. Tämä lukema ei sisällä teitä tai rakennuksia. Näistä kohteista on helppo aloittaa. Hoidetaan alkuun vaikka ne kantakaupungin pihat kondikseen.

Lähde: HSY:n maanpeiteaineisto 2022. Kuvassa mustalla "muu vettä läpäisemätön pinta", minkä ei pitäisi sisältää rakennuksia tai teitä. Tällaista alaa on yhteensä n. 26 km2.

 

Pessimistinen tulkinta

Lähdetään siitä, että ne on EU:ssa todella niin tyhmiä, että kunnan hallinnollinen kokonaispinta-ala on se mikä on, ja Helsingissä se sisältää merialueet. Tällöin viherrytettävää alaa tulee se 35 km2. (Sanottakoon, että ymmärrän ihan hyvin virkakunnan huolen, että jos tätä tulkintaa ei aktiivisesti estetä, se on vaarana tulla toteen.)

Viherrytettävien toimien edistymistä todella seurataan Corine-manapeiteluokittelun perusteella, joten viheralan lisäys vaatii laajojen rakennettujen alueiden muuttamista viheralueiksi, pienipiirteinen viherryttäminen ei riitä.

Lopputulos on juuri tuo, mitä YLE:n uutisessa uhkakuvana maalaillaan. Tuollaisessa mallissa Helsingin kannattaa maksaa joka vuosi vaikka millaiset uhkasakot, sillä noihin tavoitteisiin ei ole mitään mahdollisuutta päästä.

 

Musta hevonen: taantuvien maakuntakaupunkien viherrytys

Mieleeni tuli spontaanisti kolmaskin tulkinta. Artiklassahan edellytetään, että kaupunkien viherala kasvaa 5 % nykyisestä kansallisella tasolla. Toisin sanoen Suomen valtion tulisi varmistaa, että koko Suomen tasolla kaupunkien viheralueiden määrä lisääntyy, vaikka jossain kaupungissa määrä vähenisikin.

Näin ollen kasvavien kaupunkien kasvu tulisi kytkeä siihen, että taantuvissa kaupungeissa rakennettua alaa – tyhjilleen jääneitä rakennuksia, käyttämättömäksi jääneitä parkkipaikkoja jne. – muutettaisiin vihreäksi. Sopivilla kohteilla ja tarpeeksi vähäisellä hoidolla näistä kohteista voisi muodostua lajistoltaan hyvinkin omalaatuisia ympäristöjä, joten tällä systeemillä olisi ihan biodiversiteettivaikutusta.

(Ja ei, en ollut erityisen tosissani.)

 

Terveisiä Brysseliin

Ennallistamisasetus on kokonaisuudessaan askel oikeaan suuntaan: luontokadon torjuminen on kriittinen kysymys koko Euroopassa, myös Suomessa. Kaupunkiluontoa koskeva artikla sisältää kuitenkin pari selkeää valuvikaa, jotka on saatava kuntoon.

1.      Viherryttämistavoitteen määräytyminen. Viisi prosenttia kunnan hallinnollisesta kokonaisalasta on Suomeen kaupunkeja ajatellen järjetön tavoite. Triviaali parannus on kirjoittaa auki, että merialueita ei lasketa kokonaispinta-alaan (”vuoden 2021 kokonaispinta-alasta, poislukien merialueet”).

Mutta oikeastaan sekin muotoilu on huono suomalaiskaupungeille, joihin on liittynyt laajoja maaseutukuntia: Kuopio, Rovaniemi jne. Viherrytystavoite tulisi siis laskea kunnan rakennetun alan perusteella. Tämän näkee yllä mainituista Corine-aineistoista, EU:n ylläpitämästä Urban atlaksesta jne. Helsingissä tällaisia alueita on, mikäli Uudenmaan liiton pdf:ää oikein tulkitsen, 119 km2, josta viisi prosenttia olisi n. 6 km2.

Suoraan sanoen kasvavissa kaupungeissa sekin on iso vaatimus, kun viheralan nettovähentämättömyys otetaan huomioon. Sehän tullee itsessäänkin käytännössä johtamaan kategoriseen viherkattorakentamiseen, asfalttikenttien puistottamiseen ja niin edelleen. Ehkä realistisempi tavoite olisikin viheralan nettovähentämättömyyden lisäksi esim. kahden prosentin lisäys 2050 mennessä. Mene ja tiedä.

2.      Viherryttämisen mittaaminen. Asetuksessa mainitut menetelmät viheralan kartoittamiseksi ovat aivan liian karkeita, jos tavoite ei siis todella ole purkaa kaupunginosia. Tässä asiassa käytettävän kaukokartoitusmittarin tai muun työkalun herkkyys muodostuu kriittisen tärkeäksi tekijäksi, joka pitkälti määrittää, onko artiklan tavoite kunnianhimoinen, vai ihan vaan roskakori-tason epärealismia.

3.      Artiklan soveltamisala, eli se, minkä kuntien pitää noudattaa artiklaa ja minkä ei, pitää korjata. Nykyinen muotoilu synnyttää vapaamatkustajakuntia ja kannustaa perverssiin yhdyskuntarakenteeseen. EU:n biodiversiteettistrategiassa muistelisin muotoillun, että yli 20 000 asukkaan taajamien pitäisi laatia viherrytyssuunnitelma, ja äkkiseltään tämä rajaus olisi paljon fiksumpi. Eli viherryttämistä suunniteltaisiin isojen taajamien tasolla eikä kunnittain. Tällaiseen määrittelyyn EU:lla kai on jokin sopiva kaupungistumisaineisto.

Näillä korjauksilla oltaisiin nähdäkseni jo paljon lähempänä sitä, mitä asetustekstissä muutoin kaupunkiluonnon ekosysteemipalveluista ja sen sellaisesta puhutaan.

xxx

Asetustekstissä on valuvikoja, jotka pitää korjata. Mutta mielestäni koko asetuksen löyhentäminen yleispiirteiseksi sananhelinäksi tai kuolleeksi kirjaimeksi ei ole oikea tie. On täydellisen selvää, että yhteiskuntiemme tulee muuttaa perustavanlaatuisesti suhtautumistamme maan käyttöön ja planeetan rajallisuuteen. Kestävän maankäytön – maa- ja metsätalouden, rakentamisen, luonnonvarojen käytön – opettelu on tämän vuosikymmenen suuri projekti. Ja se muutos ei tapahdu niin, että luonnonsuojelu tai luonnon säästäminen on aina Jonkun Muun vastuulla. En sano, että esimerkiksi Helsinki olisi tässä suhteessa luokan heikointa tai edes keskiheikkoa ainesta, tai etteikö kaupunkiseutujen kestävän kasvun hallitsemisessa olisi muitakin näkökulmia kuin viheralan määrä. Mutta selvää on, että työtä on vielä tehtävänä, ja tämä työ koskee meitä jokaista.

Luonnonsuojelussa ei ole kyse yksilöistä vaan elinympäristöistä

Hesarissa oli taannoin juttu, jossa östersundomilainen yrittäjä on äkeänä kaupungin päätöksistä. Tämä blogaus ei käsittele nyt Östersundomin asioita oikeastaan ollenkaan, mutta tuon artikkelin eräs sitaatti sai minut ehkä tajuamaan, miksi luonnonsuojelu voi näyttäytyä pöljältä asiaan vihkiytymättömien silmiin. Kirjoitan "ehkä" siksi, että kyökkipsykologisointi on vaarallista, eivätkä luonnonsuojeluun vihkiytymättömät ihmiset ole mikään monoliitti. Mutta koitan kuitenkin.

Tuo kyseinen sitaatti kuuluu:

”Kyllä ne pyyt sieltä lentävät pois, kun rakentaminen alkaa. Vai onko joku muka nähnyt pyitä Mannerheimintiellä?”

Pyy on yleinen laji, jonka kanta on  Suomessakin satoja tuhansia pareja. Östersundomin kaavoitus on kuitenkin tyssännyt monissa yksityiskohdissa Natura-arvioon, jossa yksi eniten päänvaivaa kaavoittajille aiheuttanut suojeluperuste on ollut juuri pyy. Näin ollen voi näyttää siltä, että Östikassa luonnonsuojelussa olisi kyse siitä, mitä noiden muutamien reviirien pyille oikein tapahtuu. Ja koska osaavathan ne pyyt lentää pois sieltä reviireiltään, näyttäytyy koko naturahömpötys lillukanvarsiin takertumiselta.

Mutta ei tässä Natura-tapauksessa ole kyse niillä reviireillä asustavista pyistä, vaan niistä reviireistä eli pyille sopivista elinympäristöistä! Minulle ja käytännössä kaikille muillekin on herttaisen yhdentekevää, mitä niille tällä hetkellä Östikan metsissä asustaville pyille käy. Ne kuolevat muutaman vuoden kuluttua joka tapauksessa. Oleellista on se, ettei pyille soveltuvien elinympäristöjen määrä vähene, jotta kyseinen laji ilahduttaisi metsäretkiämme (miksei myös ruokapöytiämme) tulevaisuudessakin. Kyse ei siis ole tämänhetkisistä pyistä, vaan niiden ja muiden pyy-yksilöiden poikasista, niiden poikasista ja niin edelleen. Puhumattakaan siitä, että samoja vanhoja metsiä asuttaa niiden pyiden lisäksi monta muutakin metsälajia.

Luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja massasukupuuttoaallon merkittävin syy on elinympäristöjen hävitys, jota lajimme harrastaa. Yleensä se tarkoittaa juuri tällaista pientä ja vähittäistä nakertamista sieltä täältä, nakertamista, joka vähä vähältä pienentää populaatioille soveltuvia alueita ja lopulta kokonaisten lajien elinmahdollisuuksia. Juuri tuohon elinympäristöjen hupenemiseen luonnonsuojelu yrittää vastata. Kyllä yksilöjen säilyttämiseenkin (tekohengittämiseen) tähtäävää luonnonsuojeluakin tehdään, mutta onneksi se on selkeä kuriositeetti.