Kesä

Kesä ei ole vuodenaika. Se on vaihettuma. Kevään kyllä huomaa, kun lumi sulaa, ja syksyn aistii heti, mutta kesä tulee ja menee aina aivan varkain. Kevään jälkeen kestää kauan, että uskaltaa sanoa "on kesä". Ja sitten jo tuoksuu syksyltä. On hyvin lyhyt aika, kun oikeasti tuntuu kesältä, ja vain kesältä.

Ihan niin kuin nyt. Ilmassa on ollut syksyn valo jo pitkän aikaa, ja lehdet ja marjat punertavat jo. Mutta silti on jotenkin kesä. Ota tästä nyt selko.

Kuvia Keskuspuiston kulosta

Kävin katsomassa sitä Haltialan metsäpaloaluetta. Suosittelen, on oikein jännittävä paikka, ja ainakin vielä tuoksui ihanasti savusaunalta. Kulo sijaitsee ihan Haltiavuoren rinteellä. Alue on ihan helppo löytää: se on Haltialan luontopolun (esite) varrella, rasti 12:ta vieressä. Jos löytää itsensä Haltiavuoren avokalliolle, löytää myös tämän kulon. Sikäli on hauskaa, että vuoren toisella puolella on tuon brosyyrin mukaan toinenkin vanha kulo, jonka kehitystä voi sitten verrata tähän uuteen (voisi olla myös mielenkiintoinen tutkimuskohde, ekologit). Siihen vanhaan kuloon on tosin jostain minulle avautumattomasta syystä istutettu aikanaan heti männyntaimia, mutta kummiskin.

Esitän siis, että emme seuraisi esimerkkiä emmekä tekisi tuolle alueelle yhtään mitään. Annetaan sen rauhassa heinittyä, pusikoitua ja lopulta muuttua samanlaiseksi mäntymetsäksi kuin mitä se oli ennen paloakin. Ei mene rahaa suunnittelutyöhön, taimiin, kuljetuksiin, istutuksiin tai yhtään mihinkään. Näin saadaan oivallinen ympäristökasvatuspaikka alueen ulkoilijoille: näin se luonto toimii. Ja hyvässä lykyssä saadaan vattupuskiakin, namnam.

Samalla reissulla kiertelin muutenkin Haltialan metsiä, jota suosittelen myös oikein lämpimästi. Paikoin oikein kelvollista vanhaa metsää lahopuineen - kerrankin näin samalla silmäyksellä palokärjen ja kaksi käpytikkaa! Esimerkiksi Korpipolulla saa oikein nautinnollisen erämaakokemuksen, ja infotaulutkin opettavat ihan asiaa. Nyt ne Haltialan loputkin suojeluohjelmassa olevat metsät luonnonsuojelualueiksi ja sassiin, niitähän ne jo de facto ovat.

Niin, niitä kuvia. Ne eivät ole mitään vuoden luontokuvaaja -laatua, koska kamera on sysipaska eikä kuvaajakaan kummoinen ole. Ne voi kuitenkin klikata isommaksi. Mutta menkää hyvät ihmiset itse katsomaan!

Hiiltyneet rungot näkyvät selvästi.

Pohja- ja kenttäkerroksesta ei ole paljoa jäänyt jäljelle.

Pelastettuja kelorunkoja.

Liekit ovat värjänneet mäntyihin ruskan värit.

Puoliksi palanut mänty.

Veikeä luikero, liekö entinen kataja.

Kärventynyttä jäkälää - mitä Jouko Rikkinen sanoisi?

Tulen nuolema sileä puu on todella hienon näköistä, kiiltää kuin hopea.

Kaupunkiekologeja liikkeellä?

Sarjassamme hauskoja löytöjä. Yleiskaava.fi-sivuston kommenttipalstat ovat käyneet keväällä kuumana, ja siellä on pitänyt ääntä mm. nimimerkki Kaupunkiekologi. Esimerkiksi täällä. Hänen ajatuksensa allekirjoitan sataprosenttisesti. Eikä ihme, tämän blogin aiheitahan hänenkin kirjoituksensa käsittelevät: ekosysteemipalveluita, luonnon dynamisen luonteen ymmärtämistä ja niin edelleen.

Sitten tossa taannoin eksyin - en tiedä oikeastaan yhtään enää, mitä kautta - edellisen yleiskaavan lausunto-vastinepaperin äärelle. Ja sielläkin sivulla 11 esiintyy joku kaupunkiekologiasta selvästi tajuava henkilö - lienevätköhän sama ihminen? Lainaan:

L38

Käsittelen aluksi "Maankäytön kehityskuva" -muistiota.

Raportissa lähinnä osassa 4, (Viheralueet ja

rakennuskulttuuri), Esimerkiksi 'Seudulliset

painotukset' -osa (s. 9-10) kohdentuu muihin

seikkoihin eivätkä viherympäristö ja kaupunki-

luonnon monimuotoisuus tule suoranaisesti

esille "Seudulliset painotukset" -taulukossa.

Tosin voidaan ajatella, että viherympäristö si-

sältyy "hyvä asuinympäristö" -kohtaan.

Viheralueiden ja luonnon monimuotoisuuden

säilymisen kannalta on myönteistä, että uudis-

rakentaminen suunnataan ensisijaisesti jo ker-

taalleen rakennetuille alueille (kohta 5.4., s53).

Jo kertaalleen rakennetuille alueille rakennet-

tavat viheralueet voisivat muodostaa ikään

kuin kaupunkiekologisen kokeen siitä, millaista

kaupunkiluontoa saadaan 'tehtyä" jo rakenne-

tuille alueille.

Tällaisten viheralueiden luominen ja niiden ke-

hittymisen seuraaminen loisi myös hedelmälli-

sen yhteistyömahdollisuuden kaupunkisuunnit-

telijoiden ja kaupunkiekologien tutkijoiden välil-

le. Joutomaiden ja muiden vastaavien alueiden

suunnittelu palvelemaan sekä virkistyskäyttöä

että monimuotoisuuden turvaamista ('moni-

muotoisuuden lisäämisalueet') olisi ilmeinen

yhteistyöhanke suunnittelijoiden ja kaupunkie-

kologien välillä.

Esimerkiksi ns. "hallittu hoitamattomuus" -

lähestymistavan kehittäminen käytännön me-

netelmäksi olisi sekä kaupunkiekologisesti että

todennäköisesti joutomaa-alueiden suunnitte-

lun ja hoidon kannalta mielekästä.

Tutkimukset ovat osoittaneet että monimuotoi-

suuden säilyttämisessä korostuu monimuotoi-

suutta ylläpitävien laajempien ekologisten ko-

konaisuuksien ja ekologisten prosessien tur-

vaamisen tärkeys. Luonto- ja erityisesti kau-

punkiluonto - on dynaamista ja uudistumisky-

kyistä, mutta meidän on huolehdittava siitä,

että dynamiikkaa ja uudistumiskykyä ei tukah-

duteta. Tässä tulee myös pitää mielessä kau-

pungin historia ja erityisesti kulttuurihistorian ja

ekologian kytkennät, joita sivutaan jaksossa

7.6. Näiden ekologisten ja historiallisten "lain-

alaisuuksien" kytkentöjen viemisessä käytän-

nön kaupunkisuunnitteluun ja viheralueiden

hoitoon näen jälleen yhteistyömahdollisuuden

kaupunkiekologien (ja muiden kaupunkitutki-

joiden) sekä kaupunkisuunnittelijoiden välillä.

Tässähän tulee sellainen olo, ettei ole aivan yksin.

Kulodynamiikkaa Keskuspuistossa!

Keskuspuistossa, Pakilan seudulla on ollut metsäpalo, kertoo Hesari. Hieno homma! Tai siis tulipalot kaupungissa ovat tietenkin huono juttu, enkä toivo niitä yhtään lisää. Ja tottakai on erittäin hyvä, että tämäkin metsäpalo saatiin sammutettua heti alkuunsa. En ajattele muuta, en ole tyhmä hihhuli.

Mutta. Metsäpalot ovat hyvin oleellinen osa luonnontilaisen metsän dynamiikkaa, palothan ovat metsän uudistumistapa. Ja metsäpaloja on nykään biologien mielestä kovin vähän, kun heti on joku sammutushelikopteri paikalla. (Mikä siis on tottakai välttämättömyys, jos ihmishenget tai -omaisuus on uhattuna, mutta luonnon näkökulmasta sääli.) Eriaikaiset ja -kokoiset metsäpalot ja muut häiriöt luovat maisemasta monipuolisen ja vaihtelevan elinympäristöjen mosaiikin, joka tarjoaa jatkuvuutta erilaisille eliöyhteisöille. Nyt, kun tämä kehitys on paljolti pysähtynyt, iloitsee luontoväki jokaisesta pienemmästäkin kulosta ja muusta häiriöstä. Ja mikäs sen mielenkiintoisempaa, että nyt sitten Keskuspuistossakin on tällainen kuloaukea.

Etenkin palon vioittama puunrunko houkuttaa (=on välttämätön) monia öttiäisiä. Kuva: luontoon.fi

Suomen punaisen kirjan mukaan kulojen vähäisyys on liki 90 eliölajin uhanalaisuuden syynä. Näistä lajeista en usko Keskuspuistoon saapuvan yhtäkään, tai ehkä jotain ihan yksittäisiä, mutta ei se mitään. On niitä muitakin lajeja kuin uhanalaisia. Sen sijaan tässä kiinnostaa luontainen sukkessio eli lajiston kehittyminen ajan kuluessa, alun heinikosta lopun metsäksi.

Jos sen sukkession nyt sitten annetaan toimia luonnollisesti. Eli nyt EI TEHDÄ ALUEELLE YHTÄÄN MITÄÄN vaan annetaan luonnon "korjata itsensä". Tässä on nyt kaupunkilaisille luontokasvatusta: että luonto ei ole staattinen, vaan se toimii, ja tässä on yksi elävä esimerkki luonnon dynamiikasta. Etenkin kun paloalue sijaitsee kulkureittien läheisyydessä. Tähän nyt joku infotaulu aiheesta. Ei maksa paljoa.

Eikä sitä toisaalta tiedä, jos tuonne Puolen Hehtaarin Kuloon asettuisikin jotain mielenkiintoisia nasuja, nallepuheja ja muita höntiäisiä. Nyt yliopiston kaupunkiekologit huomio, tämähän on ihan biologin unelmatutkimuskohde. Fire Dynamics in Urban Forests, jos nyt ihan Science ei kutsu niin moni muu lehti kylläkin.

Vuodareita: Sendari ottaa ja Sendari antaa

10.7.
Lähdettiinpä käymään Nuuksiossa. Ensisijaisesti halusin mennä penskan kanssa ihan vain kunnon metsäretkelle, mutta elättelin toiveita muutamasta metsälajistakin. Harmaapäätikka ja kaikki käpylinnut puuttuis vielä esmes. Vietin vielä pitkän aikaa Luontoportin äärellä ääniä opetellen.

Tarkoitus oli kuitenkin mennä ihan kevyesti; kolmivuotiaan kanssa ei mitään karhunkierroksia vielä tehdä. Otin rattaisiin evästä ja näin.

Mutta bussimatkalla Espoo näytti todelliset kasvonsa. Alkoi kunnon keväinen syyssää, vettä tuli kuin... Olisi kantsinut olla nynny ja katsoa säätiedot. Kätevänä kaupunkiekologinahan olin pakannut päälle tasan lenkkarit ja verkkarit, sadehousuista tietoakaan. Onneksi olin tajunnut pukea sadetta pitävät takit sentään. Bussin päättärillä rattaat johonkin kuusen alle ja isä ja poika metsään odottamaan, että sadekuuro taukoaisi. Eikä se tauonnut. Onneksi muksu ei ole mikään mimosanlehti: siinä vaiheessa kun housut ja kengät oli litimärät ja isiä alkoi jo pikkasen vituttamaan, poika ilmoiti rupeavansa syömään mustikoita.

Olin sitten että noniin, anti mennä vaan. Palattiin rattaille ja ruvettiin metsästämään jotain katosta. Infotaulun mukaan paikalla - siinä bussin päättärillä - piti sellainen olla. Mistään keittokatoksista tietoakaan. Jokusen ajan pööpöilyn jälkeen löydettiin sentään jokin saunakatos, johon mentiin sadesuojaan ja syömään eväät. Soitto säätytölle, sade jatkuu yhdeksään, eli eikun seuraavalla bussilla takaisin. Onneksi lapsen yhdet housut olivat säilyneet kuivana että sai lämmintä päällensä.

Lintusaldona tasan yksi peippo, joka oli yhtä tyhmä kuin me ja lähti kyhjöttelemään sateeseen.

11.7.
Olen tässä jonkun aikaan (i) panikoinut kehnosta lajintuntemuksestani, kun sitä tarvittaisiin niissä hommissa joita haluaisin jo muutaman vuoden kuluttua päästä tekemään, (ii) potenut Kilpisjärvi-ikävää. Ainoa lääke kumpaankin on mennä linturetkelle. Tämä vuodenaika on toki suht keljua lintuaikaa: kevätmuutto on ohi, syysmuutto ei ole vielä alkanut, eivätkä linnut enää laula vaan hoitavat poikasiaan. No, on Viikissä kuitenkin jotain näkynyt. Jos sen mustaviklon vaikka. Ja tarkoitushan oli ennen kaikkea lähteä liikkeelle.

Vähän myöhästyin aikataulusta, mutta  04.30 olin Pornaistenniemen pyöräparkissa. Luontopolkua ei tarvinnut kauaa tallata, kun jo tärppäsi: kulorastas lauloi minulle vuodarin nro 151. Hetken päästä kuului tikkamaista kykytystä. Poikasia? Kävin kuikuilemassa, mutta en nähnyt. Enpä toisaalta jaksanut kauheasti lähteä kaivelemaankaan, käppäri ja pikkutikka kun on jo niin nähty.

Pornaistenniemen lintutorni oli yllättävän hiljainen. Räyskä lenteli ja jokunen nokikana ja silkkiuikku uiskentelivat lammikolla. Ruokokerttusten lomasta, piilokojun pitkospuiden luota jylisi jokin kummallinen kerttunen, kuuluva ja koriseva. Onneksi olin ladannut acrocephalusten ääniä kännykkään, niiden avulla otus paljastui rastaskerttuseksi. Elis ja vuodari nro 152.

Lammassaaren pitkospuiden alkupäässä kuului myös jotain älytöntä älämölöä. Kerttunen, ei epäilystä. Mutta matki väliin aivan täydellisesti tali- ja sinitinttiä. Nopea tempo, muttei ihan yhtä adhd kuin ruokokerttunen. Luhtakerttunen, check. Elis nro 2. Pitkospuilla ei niitä penteleen timaleita näkynyt (vieläkään), mutta neljä uuttupulua lensivät Kuusiluodon yllä. Lammassaaressa polun päällä killui oksalla jokin hassu rastaslapsi. Väänsin kulorastaaksi, sillä pilkut olivat ihan selkeitä pilkkuja eikä mitään nuolenkärkiä. Oli vaan tosi pieni, pienen räksän kokoinen. Mutta tosiaan höyhenistäkin näki että oli lapsi vasta.

Lammassaaren tornilla ei kummallisuuksilla mässäilty. Vessuja, töyhtöhyyppiä, pari joutsenta, jokunen silkkiuikku ja kandanhanhi, peruslokkeja, punavarpusten laulua ja rastaiden älinää. Eipä niistä kaukaisista vesilinnuista oikein selkoa saanut, vastavalokin vielä. Putki mulle heti nyt. Onneksi harmaahaikara sentään liisi rantaveteen auringonnousua vasten. Majesteetillisesti, ihan kuin jostain muinaisesta Egyptistä. Vetäisin kupin teetä ja eväsleivän ja nautin täysin rinnoin upeasta auringonnoususta ja kirpakasta kesäyöstä. Oli muuten rauhallista, niin kaupungissa kuin miehen sisälläkin.

Pyörä haltuun ja tanko kohti Hakalaa. Puhdistamolla kävin nopsaan koppaamassa... telkkiä. Talutin pyörän niillä kohdin, sillä siellä muudan orni oli niitä timaleita kuullut. Ei niin mithä, pari aamun ekaa työmatkapyöräilijää vain. Juuri ennen arboretumia kuului mielestäni kovin pensaskerttumainen ääni, mutta sävel ei jotenkin täsmännyt. Pakko tarkistaa. Pellonreunan pujon päällähän se killui, pensaskerttu. Olin kuin olinkin oikeassa. Ihan kuin nää alkais jäämään päähän.

Onko se nyt sitten Säynäslahden torni minne kapusin, ekaa kertaa eläissäni muuten. Merellä tai ruovikoilla ei mitään valkoposkihanhia ja jo nähtyjä vessuja kummempaa ollut, mutta juurella lenteli rastaiden ja sinitiaisten seassa kirjosieppo. Retkenpinna sekin. Ja matkalla Hakalaan punarinta, tämän vuoden tuotoksia ilmeisesti, killui oksalla ehkä puolen metrin päässä eikä ollut huomaavinaakaan.

Hakalassa sitten näkyi lähinnä haapanoita, nokikanoja ja sinisorsia poikasineen. Jokunen kandanhanhi- ja joutsenpoikuekin oli paikalle eksynyt. Ja näinpä viimein eklipsipukuisen sinisorsan, vähän hämäsi aluksi. Vastarannalla näin, että se Lammassaaren harmaahaikara oli saanut kaksi kaveria. Liro huusi ruovikossa ja haarapääskyt suihkivat pään päällä. Olin jo lähtöä tekemässä, kun ihmettelin petojen puutetta. Ja siinä samassa taivaalla lekutteli sääksi, jäi oikein hienosti liitelemään siihen ympärille. Kyllä kelpasi jatkaa matkaa.

Purolahdella näin parven räystäspääskyjä, punavarpusnaaraan aivan vieressä ja jonkin tumman lentävän kahlaajan. Metsäviklo tai liro, siinä vaiheessa en osannut katsoa pyrstöä ja jalkoja, sen opin vasta lintukirjasta jälkeenpäin. Noo, näin näitä oppii.

Mölylässä kuusitiainen killui kuusenoksalla. Vasta toinen näköhavis tänä vuonna. Ja aina yhtä suloinen! Mölylän kalliolla perus vessut ja silkkiuikut (yhden poikanen aiheutti hetken ihmetystä, kun oli ihan ihmeellinen puku). Jokin kahlaaja lensi rantaruovikkoon, mutten ehtinyt kunnolla katsoa. Metsäviklo tai liro, jälkikäteen luin, että olisi pitänyt katsoa rinnan värirajaa. Noo, näin näitä oppii. Aamianen ja pari syvää henkäystä, nautin päivän valkenemisesta joka solullani. Missälie Fastholmassa kuulin lehtokertun ja käppärin. Ennen kaikkea fiilistelin minulle vallan uusia paikkoja. Sangen hienoja sellaisia. Saunalahden rantakalliolla pysähdyin ihastelemaan sitä sääkseä, joka pysähtyi lekuttelemaan todella valokuvauksellisesti. Ja ruovikossa lauloi toinen rastaskerttunen, aivan selvä. Jos kohta se Pornaistenniemen acraru vaati aika paljon jossittelua, tuli tämä jo ihan apteekin hyllyltä. Tuntui hyvältä, äänten opettelu kun on tuntunut tähän asti erityisen tuskastuttavalta.

Päätepiste, Kivinokka. Pyöräilin Hetrsikan siirtolapuutarhan läpi ja ihastelin maisemia. Pyörä parkkiin Kivinokan porteille ja nokka kohti luontopolkua. Luontopolun alussa, siinä siilitien kohdalla killui närhi. Hih, tätä olin toivonut, puuttui nääs jostain syystä. Vuodari nro 154. Naurahdin oiken ääneen, että "ah, kiitos Sendari". Sendari pistikin oikein parastaan, sillä se närhi muuttuikin neljäksi hypätessään kuusenoksaan. Jokin lasten ruokahetki siellä oli meneillään. Sen oikein hienon vanhan metsän kohdalla sepelpulut huusivat polun molemmin puolin mielipuolisena stereona. Juhlallinen hetki, vaikka kyse olikin ihan peruslinnuista.

Kivinokan lavalla vedin vikan leivän, teet ja pähkinät. Seisoskelin siinä ja ihastelin. Kaksi räyskää ja muutama tiira lentelivät, sääksi näkyi silloin tällöin. Tervapääskytkin olivat heränneet. Rastaskerttunen ja pensaskerttu huutelivat. Västäräkkikin tuli tsärvyttelemään lavalle kanssani. Kylvin auringossa ja hengitin hyvää oloa. Maassa oli rauha. Vaan eipä Sendari siihen tyytynyt. Taas olin jo tekemässä lähtöä, kun loin viime silmäyksen Vanhankaupunginlahdelle. Sääksi lensi kovin matalalla, ja itse asiassa ei näyttänyt sääkseltä. Jumalauta ruskosuohaukka! Ja aivan lähellä. Mikä lopetus! Poljin oli kevyt Itäväylällä, etenkin kun Huuto raikasi korvissa.

Näin. Neljä vuodaria, kaksi elistä, muutama ekoksimuuntaminen ja aika monta onnistumisen tunnetta. Vaikkei mitään erityisspesiaalilajeja ollutkaan kyseessä, oli tämä minulle hyvin antoisa reissu. Tein itseäni tutuksi lintumaailman kanssa. Ja kuten sanottua, ensisijainen tarkoitus oli päästä ulos. Ja toimi, ei muuten Kilppari ahdista enää. Tämä reissu oli taas osoitus siitä, kuinka kaupunkiluonto on tärkeää henkisen hyvinvoinnin kannalta. Tai no, ehkä minua ei lasketa, kun olen tällainen biologi.

Kaupunki on hyvä ei-urbaanillekin

Todennäköisesti tämä liittyy hyvin vakavaan Kilpparinjälkeiseen masennukseen (retkiblogaus tulossa!), mutta tajusin toissapäivänä jotain. Oltiin Skideissä festareissa käymässä, mikä oli sikäli kivaa, että lapsillekin järkätään kesätapahtumia. Mutta en viihtynyt, en sitten alkuunkaan. Hirveästi ihmisiä ja mukavinkeää grafiikkaa ja äh. Se toki oli kivaa, että muksu sai möyriä mullan kanssa ja istutella salaattia kukkaruukkuun, itävät jo. Mutta ei me siellä kauaa viihdytty.

Luulin pitkään olevani urbaani. Mutta en minä ole. En minä jaksa mitään kaupunkimaista vipinää tai urbaania pöhinää tai ihmisvilinää. Minusta parhaat paikat Helsingissä ovat juuri niitä, joita muut ihmiset eivät ole vielä löytäneet. En minä ihmispaljoudesta kärsi tai ahdistu, en minä sitä, mutta en minä ihan ymmärrä niitä jotka oikein kaipaavat ympärilleen paljon väkeä.



Ei liene yllätys, että biologit aika usein haluavat asumaan maaseudun rauhaan ja luonnon keskelle. Juurikin yksi jo valmistumispisteen ylittänyt osti kuulemma talon jostain Karjaalta. Rupesin itsekin leikittelemään ajatuksella. Antaisin pihanurmen rehottaa, käyskentelisin metsissä ja ajaisin junalla kaupunkiin duuniin. Varsin pian tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei onnistuisi.

Mä vaan arvostan palveluja liiaksi. Haluan käydä baareissa ja ravintoloissa ja tilata pizzaa nopeasti. Rakastan sitä, että lähikauppa on 50 ja lapsen päiväkoti 300 metrin päässä, ja että pääsen kouluun Viikkiin pyörällä tai bussilla 20 minuutissa. Kaupungissa julkinen liikenne pelaa, ja pääsen liikkumaan helposti kaikkialle muuallekin, minne vain tarvitsee. Myös metsiin. En ikimaailmassa haluaisi autoa riesakseni. Jos se menisi rikki, en osaisi tehdä sille mitään, koska olen akateeminen tumpelo. Rahaakin se veisi.

Ja kyllä mä haluan lapseni kasvattaa kaupungissa. Aikuisena saa muuttaa eroon ihmisistä jos haluaa, mutta kyllä minusta lapsen ja aivan etenkin teinin pitää nähdä erilaisia ihmisiä ympärillään. Ei kaikesta pidä tykätä, mutta kyllä se pitää tajuta, että tähän maailmaan mahtuu vaikka minkälaisia erilaisia ihmisiä. Ja niitä näkee kaupungissa.

Ja kaupungissa on tutut ihmiset. Olen siis kyllä hyvin sosiaalinen ja haluan viettää aikaani ihmisten kanssa. En vain halua rymytä ventovieraiden kanssa. Mutta kaupungissa pääsen helposti kavereiden luokse illanistujaisiin tai puistohengailemaan. Tai Viikkiin staijaamaan lintuja. Täällä kaupungissa minulla on paljon erilaisia kavereita ja kaveriporukoita. Ja entäs kun lapsi pitäisi saada hoitoon? Nyt kun haluan mennä vetämään tyttöystäväni kanssa romanttiset perskännit, voin lykätä muksun isovanhemmille alle puolen tunnin bussimatkan päähän - ja olla täysin valmiina ei-ajokuntoiseen elämään. Mutta jos eka pitäisi ajaa kolme varttia jonnekin huitsiin lastenhoitajatutulle ja sitten metsästää autolle säilytyspaikka ja hoitaa seuraavana päivänä kaikki takaisin... hyh.

Kyllä mä vaan arvostan kaupungin palveluja, lyhyitä etäisyyksiä ja hyviä joukkoliikenneyhteyksiä liiaksi, jotta voisin muuttaa maaseudulle. Nämä kaikki edellyttävät tiivistä kaupunkia, joten minäkin haluan sitä. Ei se tiivis rakentaminen tarkoita automaattisesti mitään tapahtumapöhinää tai epäilyttäviä city-ihmisiä. Kaupungissa saa lymytä kotona yksin rauhassa jos niin haluaa. Ja eihän minun ole mikään pakko tunkea niihin epäilyttävien city-ihmisten tapahtumiin. Kyllä kaupunki on oikein hyvä paikka asua, muista ihmisistä huolimatta. Luontoa ja rauhaa varten on sitten kesämökki. Siellä ei palveluja kaipaa.

Tässä mielessä Itä-Pasila on minulle juuri oikea paikka. Ehkä mieluiten asuisinkin juuri jossain kantakaupungin liepeillä; alueilla, jossa olisi kävelymatka kaupungin palvelutarjontaan, mutta silti rauhaa sitä kaipaaville.

Kalliolaiset pitäkööt kallionsa. Meille muille sen sijaan tarvittaisiin tiiviitä kaupunginosia, joissa ei olisi koko ajan jotain blockpartyjä tai lavatansseja. Lisää Krunikkaa Stadiin?

Lammassaaren pitkospuut ja lastenrattaat

... eivät sovi yhteen. Tai Lammassaareen kyllä pääsee rattaidenkin kanssa, mutta sitten Lammassaaressa ne muuttuvat niin kapeiksi, ettei meidän Emmoilla ainakaan päässyt. Jäi lintutorni käymättä. Tämä nyt lapsellisille orneille tiedoksi. Olisin ottanut kuvan, mutta kännykkä tuuttasi vähäistä akkua.

Hakalaan onneksi pääsee ongelmitta. Tosin sielläkään mitään lintuja näkynyt, muuta kuin viitisenkymmentä liiankaakanaa.