Puhukaamme kauneudesta

Meillä piti äsken Aallon kurssilla keskustella Katajanokan hotellihankkeesta. Muistattehan, se ristihotelli joka kaatui kovaan vastustukseen. Siis se hanke, ei valmis hotelli.



Erehdyin sanomaan, etten kannattanut hanketta siksi, että se oli "hirvittävän ruma tuolla paikalla". Luonnollisesti heti nousi käsiä pystyyn ja sanottiin, ettei esteettisiä argumentteja voi käyttää, sillä jokaisella on kuitenkin niistä oma subjektiivinen käsityksensä. Eikä niistä voi väitellä. Itse asiassa siitä seurannut keskustelu oli varsin hyvää, mutta minua jäi aika paljon kaivelemaan se, etten ehtinyt sanoa sanottavaani loppuun, kun opettaja jo vihelsi luennon päättyneeksi. Niinpä puran sen tänne rakkaaseen nettipäiväkirjaani.

Tottakai estetiikasta voi puhua. Estetiikasta pitää puhua, sillä emmehän me halua rumaa kaupunkia tehdä. Estetiikasta on kuitenkin vaikea käydä keskustelua, sillä sitä ei voi pukea numeroiksi. Nykyään on vallalla hirveän numeraalinen keskustelukulttuuri, eli kaikki pitäisi voida määrällistää euroiksi tai minuuteiksi yms. Näistä numeroista sitten se suurimman tai pienimmän esittäjä on oikeassa.

Kaupunkisuunnittelusta voi käydä hyvinkin paljon keskustelua nimenomaan numeroiden avulla, itse asiassa pitäisi käydä vielä enemmän, sillä kaupunki on toiminnallinen asia: kaupunkisuunnittelulla vaikutetaan nimenomaan niihin euroihin ja minuutteihin. Kaupungin funktio on toimia eikä olla taideteos. Näinpä voimme käydä keskustelua siitä, mikä on hyvää kaupunkia: silloin puhumme siitä, kuinka hyvin kaupunki toimii. Ja sen voi nähdä numeroista.

Rakennustaiteen tehtävä sen sijaan on nimenomaan olla kaunista (joo, tietenkin käytettävyyden ja fyysisten rakenteiden asettamien raamien sisällä, mutta kuitenkin). Arkkitehti piirtää upean talon ihan vain siksi, että se talo näyttäisi upealta. Mutta vaikka "upeus" ei taivu numeeriselle asteikolle, ei se silti tee siitä käytävää keskustelua yhtään vähäpätöisemmäksi. Voidaan käydä keskustelua siitä, miksi se talo on upea.

Minä määrittelen arkkitehtuurissa "rumuuden" siten, että se tarkoittaa, että talo on väärällä paikalla. Ei talo ole itsessään ruma tai kaunis, vaan kyse on siitä, miten se toimii osana ympäristöään. Inhoan yli kaiken sellaista ajattelutapaa, että talo olisi jotenkin itsessään riittävä taideteos. Ei ole. Uusissa rakennuksissa täytyy ottaa huomioon viereinen rakennuskanta ja muu ympäristö. Näin ollen valitsin sanani vähän huonosti sillä luennolla, minun olisi pitänyt sanoa esim. "tuolla paikalla hirveän ruma" tai "ei istu ollenkaan tuohon paikkaan". Tässä siis "ei istu" ja "ruma" tarkoittavat ihan samaa asiaa. Jossain muualla se ristihotelli voisi näyttää oikein hienolta ja vaikuttavalta, nostaen itsensä framille riitelemättä ympäristönsä kanssa. Katajanokalla se olisi pilannut paitsi itsensä myös koko muun Eteläsataman ympäristön.

Keskustelussa tuli esille erinomainen pointti, että kaikkia uusia tyylisuuntauksia jugendista modernismiin on aluksi vastustettu verisesti, että ihmiset ovat luonnostaan muutosvastarintaisia. Mikä on ihan totta. Siksi arkkitehtuurillekin pitää luonnollisesti antaa tilaa vähän revitellä ja kehittyä. Mutta se ei voi tapahtua olemassaolevan ympäristön kustannuksella, vaan sille pitää varata omat alueensa. Näinpä esimerkiksi Jätkäsaaren sisään saa minusta rakentaa ihan mitä tahansa, sillä siellä arkkitehtuuri ei riitele vanhan kanssa.

Enkä kyllä oikeastaan suostu uskomaan, ettei rakennustaiteessa pystyisi ottamaan irtiottoja ja keksimään jotain uutta kunnioittamatta olemassaolevaa ympäristöä. Katsokaa vaikka tanssivaa taloa. Ei mikään henkilökohtainen lemppari, mutta kunnioittaa silti historiallista ympäristöään.



Sitä mä en kyllä myöskään oikein ymmärrä, että kun ihmiset nyt noin keskimäärin tykkäävät sellaisesta entisajan arkkitehtuurista, miksei sitä voisi tehdä? Rakennetaan kantakaupungin laajennukset näin niin vastustus vähenee roimasti.

Haluaisin kyllä myös uskoa, että ainakin keskimäärin ihmisillä on jollain tasolla samanlainen maku, ihan evolutiivisesti. Mehän arvostamme esim. symmetriaa ja kultaisen leikkauksen löytymistä sekä lämpimiä, luonnosta löytyviä värisävyjä. Ihminen on kuitenkin psykologinen olento, ja nämä evolutiiviset makuasiat antanevat kuitenkin hyvin väljät raamit, joten en ehkä perustaisi argumenttejani pelkästään noiden varaan. Mutta eihän niiden kunnioittamisessa pahaa ole, katsokaa ennen sotia rakennettuja taloja. Ne ovat pahimmillaan tylsiä. Tylsyys ei kuitenkaan nostata selkäkarvoja pystyyn. Rumuus nostattaa.

Estetiikasta keskusteleminen käsitetään virheellisesti juupas-eipäs-keskusteluksi. Että minä sanon, että se ristihotelli on ruma ja that´s it. Ei se niin mene. Seuraavaksi minulta tietenkin kysytään, että mikä siitä hotellista tekee ruman? Tai että miten siitä saisi vähemmän ruman? Siihen vastaaminen ei välttämättä ole helppoa ja sen kaivaminen saattaa kestää, ehkä tarvita vaihtoehtokuvia tai esteetikon tulkiksi, mutta ei se silti tarkoita, etteikö sitä kysymystä kannattaisi esittää. Lisäksi kyllä väitän, että "sopivuus ympäristöön" on ainakin jollain tasolla valmiiksi määriteltävissä ja testattavissa.

Toki tällainen keskustelu on laajassa mittakaavassa hyvin vaikeaa, liki mahdotonta, sillä jokaisella rakennustaiteellisella jutulla on omat faninsa ja vihamiehensä. Kyllähän jotkut ilmeisesti ihan vilpittömästi pitivät sitä ristihotellia kauniina. Mutta se, että joku asia olisi työläs keskustella, ei tarkoita, että sen voi ohittaa olankohautuksella. Ja siksi minä saan vastustaa sitä ristihotellia ja olla iloinen siitä, että se ei koskaan nouse pilaamaan upeaa Eteläsataman miljöötä.

Vuodareita: Karma

Sarjassamme "Tuottavuus ylös, Suomi nousuun": olin juuri luennon jälkeen alkamassa kirjoittamaan jokusen verran roikkunutta esseetä, kun kerhohuoneen tytöt vihjaisivat Viikin metsien lapinpöllöstä. Mietin aika kauan, melkein minuutin, mutta pakkohan se kone oli sammuttaa ja mennä bongaamaan lempilintua. Tämän haviksen toistuminen kun ei olisi mitenkään varmaa.

Karvanaamalta saatiin aika tarkat koordinaatit ja niiden mukaan suunnistettiin. Viikin peltoja tarpoessa yltyikin sitten aikamoinen tuuli ja lumisohjosade (inuiiteilta muuten pitäisi lainata sana kuvaamaan sellaista lumen ja rännän välimuotoa). Kyä kannatti lähteä.

No, saavuttiin Mölylään. Se on siis aika sankkaa kuusimetsää, ja lapinpöllö on aika hyvin suojavärittynyt, että tuskailtiin jo valmiiksi. Mutta eipä siinä muu auttanut kuin alkaa haravoida kuusenrunkoja. Kunnes tajusimme ottaa käyttöön hedelmällisemmän strategian: nokka kohti muita metsässä seisoskelevia bongareita, kiikarien asento samaan suuntaan, ja siellähän se harmaa pallo killui kuusenoksalla. Yhteistyöllä voittoon.

Kuva: Vasenius.net

Olin jo tyytyväinen nopeaan retkeen, eihän pöllön etsimisessä mennyt kymmentäkään minuuttia, mutta sitten bongarit kertoivat metsän toisella laidalla majailevasta pohjantikasta. Se siitä aikaisesta paluusta. Metsän läpi kulkiessamme koppaan tarttunut puukiipijä oli toki mukava ylläri. Mutta varsinainen pommi tuli tikkapaikkaa etsiessämme. Siristelin hetken viereisen pihjalan oksilla leikkiviä pikkulintuja - kiikareitahan mulla ei tässä spontaaniretkellä ollut - jotka näyttivät vähän hassuilta. "Onko noi ihan tinttejä?" Eivät olleet, vaan urpiaisia. Elis! Ja tikkapaikan lintulaudalta spottasin vielä hömötiaisenkin. Kyllä hellittiin.

Tikka sen sijaan ei ollut ihan niin suoraviivainen juttu. Mielestämme kuultiin jotain nakutusta leppien seasta, mutta mitään ei näkynyt. Olimme matkalla törmänneet eläkeläisornipariskuntaan, jotka eivät ollet sitä nähneet, lisäksi liikkui huhua, että se tikka olisi lentänyt jonnekin muualle. Vaan sitten, pitkän hiljaisuuden jälkeen, nakutusta! Eikun kokeilemaan jäätyneen kosteikon kantavuutta ja syvemmälle lepikkoon. Puiden haravointia, kuulostelua, äärimmäistä hiljaisuutta ja TUOLLA ON TIKKA! Kiikarit silmille ja Kyllä, sillä on keltainen päälaki! Pohjantikka havaittu omaksi ja paikalle kerääntyneiden muiden bongareiden iloksi. Olikin oikea linssilude, jäi siihen meidän ympärille pyörimään ja koputtelemaan puunrunkoja. Niin pitikö sitä lahopuuta saada kaupunkimetsiin lisää, vai?

Kuva: Lintuopas

Se inuiittisadehan ei tietenkään ollut laantunut, minkä saimme huomata metsän suojan jättäessämme. Jos neljä vuodaria ja elis eivät olisi lämmittäneet mieltä, olisi matka Viikin peltojen yli ollut hyinen. Kertsin lämpöön päästyämme meiltä kysyttiin, että oltiinko mekin katsomassa niitä tundraurpiaisia. Eli mitä? Missä? Kuulemma Gardenian lintulaudalla, eli ihan vieressä. Vessareissut väliin ja menoksi. Lintulaudan luona seisoskelikin rivi tuttuja lintuihmisiä. Tinttien ja mustarastaiden lisäksi laudalla kävi ihailtavan paljon urpiaisia, oli mukava nähdä ne tirpat nyt läheltä. Tundraserkkujaan en nähnyt kun piti lähteä menoihin (tietty ne olivat näyttäytyneet parvessa aika heti lähtöni jälkeen), mutta oksalla pyörähtänyt peippo tarjosi viimeisen elämyksen. Kaksi viikkoa kesään.

Ja tietenkin illalla tuli kipeä olo ja aamulla nousi kuume. Sen siitä sai, kun laiminlöin koulutyöni. Jäi vedenpuhdistamolla pyörinyt luotokirvinen tältä päivältä bongaamatta. Mutta ehkä huomenna ehtii sitten. Se esseehän on edelleen kirjoittamatta.

Lisääkö monimuotoisuus vakautta?

Olen moneen kertaan toistellut, että korkea biodiversiteetti lisää ekosysteemien vakautta, ja on tämä yleisemminkin hyvin toistettu argumentti. Mutta onko näin?

Lyhyesti: joo kait

Pitkästi:

Asiasta ollaan noin periaatteessa yhtä mieltä, mutta tarkempi vastaus riippuu paljolti tarkastelutasosta. Ravintoverkkojen kohdalla kysymys on vaikea.

Yksinkertainen ravintoverkko. Kuva: Virtuaalimetsä

Jo 50-luvulla tehtiin tutkimuksia, joissa perusteltiin korkean lajimäärän tuomaa vakautta, mutta tuolloin käytetyt mallit olivat tutkijoiden itsensäkin mielestä yksinkertaisia. Vuonna 1972 Robert May esitti kuitenkin päinvastaista. Hän mallinsi, miten ravintoverkon populaatiot muuttuvat lajimääriä muutettaessa pois tasapainotilasta. Hän havaitsi, että kun S on ravintoverkon lajimäärä, C ravintoverkon connectance eli suoraan toisiinsa kytkeytyvien lajiparien (eli viivojen) osuus ja β näiden lajiparien interaktioiden vahvuuden (viivojen "paksuuden") keskiarvo, pysyy satunnaisesti määritetty ravintoverkko kasassa (so. populaatiot palaavat häiriöiden jälkeen tasapainotilaansa) vain, kun:

β(SC)^1/2 < 1

Matemaattisesti orientoituneet huomaavat heti, mistä on kysymys, meille muille pitää kertoa, että tuon periaatteen mukaan ravintoverkot kestävät muutoksia vain silloin, kun lajimäärä tai connectance on pieni, eli kun ravintoverkko ei ole liian monimuotoinen. Eli monimuotoisuus päinvastoin vähentää lajiyhteisön vakautta.

No, Mayn tulokset on sittemmin haastettu. Tuossa mallissa esim. voi olla mukana biologisesti järjettömiä luuppeja (A syö B:n, joka syö C:n, joka syö A:n). Eri tavoin rustailemalla ja tarkentamalla tuo Maynkin malli on saatu tukemaan vakauden riippuvuutta monimuotoisuudesta.

Mutta matematiikallahan nyt voi tehdä mitä vain. Mitäpä empiiriset kokeet sanovat asiasta? Mayn mallia on verrattu eri määriin ravintoverkkoja. Joihinkin malli sopii, joihinkin ei. Tämä kertoo paitsi siitä, että erilaiset ravintoverkot ovat erilaisia, myös siitä, että mallit ovat aina yleistyksiä. Esimerkiksi S:n ja C:n suhde tai β eivät välttämättä ole suinkaan vakioita, niinkuin tutkijat ovat olettaneet, vaan esimerkiksi generalistinen petoeläin voi vaihdella saaliseläimiään tilanteen mukaan. Toisaalta hyvin pitkälle spesifististen eliöiden ravintoketjuissa ja -verkoissa Mayn tilanne pitää enemmän kutinsa.

Mutta nyt olemme oikeastaan tarkastelleet asiaa vain populaatiotasolla. Kokonaisten yhteisöjen ja ekosysteemien tasolla vastaus on suoraviivaisempi: kyllä, monimuotoisuus lisää vakautta. Tämä tasohan on ainakin meikäläisen mielestä kiinnostavampi, sillä ekosysteemien toiminta kokonaisuutena on se, mikä meitä ihmisiäkin hyödyttää.

Monimuotoisissa yhteisöissä esimerkiksi tuotantoon ja biomassaan liittyvä dynamiikka on vakaampaa. Jotkin samanlaisesti "toimivat" lajit muodostavat ns. funktionaalisia ryhmiä (vaikka hajottajat, jos ollaan hyvin suurpiirteisiä), jolloin eri lajien populaatiot tasaavat toistensa heilahteluja. Kun toisella ötökällä menee huonosti, sen kilpailijalla voi mennä suhteessa paremmin. Näin ne ylläpitävät vakautta ekosysteemisissä prosesseissa, kuten aineiden kierrossa. Myös empiriikka tukee tätä olettamaa.

¤¤¤

Oman hankaluutensa tuo se, ettei sitä ekosysteemin romahtamista ole mitenkään helppo ennustaa. Lajimäärän kehityksestä ei suoraan voida kertoa, mitä ekosysteemille käy. Ja tässä vaiheessa määrittelen ekosysteemin "romahdukseksi" sen muuttumisen niin paljon, ettei se enää pysty palautumaan entisekseen. Joskus se on huono asia, joskus vanhan ekosysteemin raunioille nousee jotain hyvää, mutta ne muutokset ovat usein hallitsemattomia - ja hyvin vaikeasti palautettavissa. Siksi se varovaisuusperiaate. Lajimäärän vaikutuksesta ekosysteemin vakauteen on esitetty (ainakin) seuraavanlaisia hypoteeseja:

• Voidaan ajatella, että ekosysteemin toiminta riippuu suoraan sen lajimäärästä. Jokaisen lajin poistaminen vaikuttaa siis yhtä paljon ekosysteemin toimintakykyyn. Tämän meille ennustaa diversiteetti-vakaushypoteesi.

• Niin kutsuttu niittihypoteesi sen sijaan olettaa, ettei lajien poisto näy ekosysteemissä välittömästi. Tässä hypoteesissa ekosysteemin toimintaa on verrattu usein lentokoneeseen. Periaatteessa jokaisella ruuvilla ja niitillä on lentokoneessa paikkansa - aivan kuin lajeilla ekosysteemissä - mutta aluksi voi irrottaa jokusen ruuvin toisaalta ja pari niittiä toisaalta. Lentokone pysyy ilmassa ja ekosysteemi toiminnassa. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee raja vastaan: lentokoneen siipi repeää ja ekosysteemi romahtaa nopeasti.

• Redundanssi- tai vaihdettavuushypoteesin mukaan taas ekosysteemeissä on reilusti "ylimääräisiä" lajeja suorittamassa samaa ekologista "tehtävää". Lajeja voi siis hypoteesin mukaan poistaa paljonkin, mutta kun raja tulee vastaan, on ekosysteemin romahdus vielä dramaattisempi kuin niittihypoteesissa.

• Tämän lisäksi on myös idiosynkraattinen hypoteesi, jonka mukaan eri lajien vaikutusta ekosysteemin toimintakykyyn ei voi verrata toisiinsa. Niin kutsutut avainlajit vaikuttavat ekosysteemiin hyvin oleellisesti, kun taas toisten lajien häviämistä ei huomaa kukaan. Esimerkiksi haapa on usein mainittu avainlaji. Vanhan haavan ympärille on muodostunut melkoinen lahottaja-arsenaali ja näiden lahottajien ympärille omat laiduntajansa omine ravintoverkkoineen. Jos otat tästä systeemistä haavan pois, koko tuo systeemi tuhoutuu täysin. Sen sijaan melkoisen moni laji jää toimimaan, vaikka poistaisimme systeemistä punahärön (Cucujus cinnaberinus).

Kuva Metsän kätköissä – Suomen metsäluonnon monimuotoisuus -kirjasta (pdf)

Ja Luonnollisesti löytyy kaikkia näitä hypoteeseja tukevia tutkimuksia. Itse uskoisin, että luonnossa jokainen ekosysteemi on yhdistelmä näitä kaikkia, eri periaatteet painottuvat sitten eri lailla ekosysteemien välillä.

¤¤¤

Palataas vielä niihin ravintoverkkoihin, sillä itse ainakin hahmotan luonnon toimintaa pitkälti niiden kautta. Elämä tuolla luonnossa kun on lähinnä syömistä, lisääntymistä ja syödyksi tulemista.

Lienee varmaan jo tullut selväksi, että jokainen laji on osa suurempaa ravintoverkkoa. Yhden lajin poisto vaikuttaa muuhunkin eliöyhteisöön. Mutta me harvoin tiedämme, miten. Emme me tunne ravintoverkkoja niin hyvin, että osaisimme kunnolla ennustaa mitä muualla tapahtuu, kun jokin laji häviää. Voimme tietämättämme poistaa jonkin avainlajin, tai ainakin jossain määrin merkityksellisen lajin.

Esimerkki: alla on kuva ravintoverkosta. Siis ihan oikeasta ravintoverkosta eikä mistään tämän postauksen alussa olleesta pilipalihöskästä, jossa mustikat syövät karhuja. Voitte kuvitella, millainen duuni tuon kasaamisessa on. Ja tämä esimerkkikin on vain jonkin lammen planktonyhteisöstä, joidenkin kaukana liihottavien kanahaukkojen kanssa työmäärä ei olisi enää hyvän maun rajoissa.

Tässä teille ravintoverkko! Lajit merkitty numeroin.

Kuvan perusteella jokainen laji on suorassa vuorovaikutuksessa noin parinkymmenen muun lajin kanssa. Näin ollen ainakin ensisilmäyksellä voisi sanoa, että on aika sama, poistammeko lajin 2 vai lajin 8. Kummassakin tapauksessa viivoja poistuu ja verkko rakentuu ehkä hetken jotenkin toisenlaiseksi.

Ei. Tuo kuva ei kerro todellakaan kaikkea. Ekosysteemin toiminnan kannalta pelkillä peto-saalissuhteiden määrillä ei ole väliä, vaan ennen kaikkea niiden laadulla. Esimerkiksi aineiden kiertoon vaikuttaa ratkaisevasti, millaisia määriä mikäkin peto syö ja mitä. Katsotaanpa toista kuvaa kyseisestä verkosta:

Kvantitatiivinen ravintoverkko. Ja te luulitte, että edellisen kuvan laatimisessa oli iso työ.

Kvantitatiivisessa ravintoverkossa on otettu lisäksi huomioon juuri eri interaktioiden voimakkuudet, eli esim. kuinka paljon saalista 10 peto 5 kuluttaa. Tästä kuvasta näemmekin jo, että on aivan eri asia, poistammeko lajin 2 vai lajin 8. Lajin 2 poisto vaikuttaa paljon dramaattisemmin ravintoverkon ainevirtoihin. Ja niiden lopullisten muutosten arvioiminen on vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin laji 8 poistettaessa.

Alkanette jo ymmärtää, miksi me biologit ollaan vannoutumattomia varovaisuusperiaatteen kannattajia. Tuollaisten ravintoverkkojen kokomisessa on niin järjetön duuni, ja ne ovat kuitenkin joka paikassa aivan erilaisia, ettemme me tule saamaan selkoa niistä. Ja sen takia me emme tiedä, mitä alueen muussa luonnossa tapahtuu, kun hävitämme sieltä jonkin lajin. Voi olla, että emme huomaa sitä, voi olla että poistimme lajin 8. Toisaalta voi olla, että poistimmekin lajin 2, ja se voi vaikuttaa alueeseen suurestikin.

HC-ravintoverkon lähde: Woodward, Speirs & Hildrew 2005: Quantification of a Complex, Size-Structured Food Web – Ecology 36: 85–135

¤¤¤

Näin. Oleellista minusta on ymmärtää se, että luonto toimii jollakin tavalla, ja poistamalla ekosysteemin komponentteja (lajeja, biotooppeja) me vaikutamme vääjäämättä siihen toimintaan. Ja koska ihminen on täysin faktisesti biosfäärin osa ja riippuvainen ekosysteemeistä, kannattaisi meidän pitää ne toiminnassa. Ei luonnon monimuotoisuudella ole minulle mitään kummempaa itseisarvoa. Tai siis, tottakai on, mutta en minä voi sen varaan rakentaa mitään argumentteja. Monimuotoinen luonto nyt vain vaikuttaa olevan se, mikä turvaa olemassaolomme täällä.

Enkä minä halua niinkään suojella luonnon lajeja, vaan sen luonnon. Lajeissa on  se sviddumainen puoli, että niitä pitää opetella. Ei minusta esmes kannata laittaa kauheasti paukkuja jonkin sellaisen kämmekän, jota on jäljellä vain yksi yksilö, suojeluun. Haluan sen sijaan pitää laajassa skaalassa ravintoverkot toiminnassa, loissysteemit monimutkaisina, turvata nykyisenkaltaiseen hydrologiaan sopeutuneiden biotooppien tulevaisuuden, pitää järvet puhtaana ja niin edelleen. Kun mahdollistamme monimuotoisen ekosysteemidynamiikan ympärillämme, saamme paljon vastalahjaksi. Tästä syystä minä haluan Helsingin seudulle mahdollisimman monimuotoisen luonnon erilaisine biotooppeineen ja lajiyhteisöineen, jottei mitään jää ainakaan puuttumaan.

Että vaalikaa sitä biodiversiteettiä prkl.